Dokumentilla vaikuttaminen on Joonas Berghällille tärkeää

Suomen tunnetuimpiin dokumentaristeihin lukeutuva Joonas Berghäll ehti oireilla pitkään ennen kuin sairastamiselle löytyi syy: borrelioosi, joka maailmalla tunnetaan Lymen tautina.

Edellisessä dokumenttielokuvassaan Miehiä ja poikia Berghäll astui kameran takaa myös sen eteen itse kuvattavaksi. Juuri Miehiä ja poikia -elokuvan kuvaustauoilla taltioitiin myös ensimmäiset materiaalit mahdollista seuraavaa dokumenttia varten. Silloin ei tosin ollut varmuutta rahoituksesta, mutta tunnollinen dokumentaristi tietää, milloin kamera kannattaa laittaa pyörimään. Ja nyt hän olisi itse myös keskushenkilö.

Siinä vaiheessa kun 2017 makasin toimiston lattialla ja olin työkyvytön, Satu (Majava, tuottajakollega ja Joonaksen ystävä) järkkäsi minut sairaalaan Saksaan. Kun kuulin mitä siellä tehdään minulle, niin silloin tajusin, että olisi täyttä idiotismia, jos reissua ei kuvattaisi. Siitä koen Punkkisodan kuvausten virallisesti alkaneen.

Toinen merkittävä käänne elokuvan osalta oli borrelioosia eli Lymen tautia käsittelevä konferenssi Puolassa, jonne Berghäll matkusti tutuakseen aiheeseen paremmin. Siellä hänelle selvisi, miten laajasta aiheesta oli kyse.

Kun Varsovan konferenssissa haastattelin liudan asiantuntijoita, lääkäreitä ja potilaita, niin tajusin, että kyse on maailmanlaajuisesta ongelmasta. 100 miljoonaa potilasta, jotka eivät saa apua.

Rahoituksen saaminen dokumentin tekemiselle ei ollut kuitenkaan itsestään selvää.

Veikkaan, että varmaan 80 000 euroa laitettiin alkuun omaa rahaa kiinni. Uskottiin vaan koko ajan siihen, että Elokuvasäätiö, Yle ja Avek lähtevät mukaan. Lopulta elokuva oli kuvausvaiheessa myyty jo yhteentoista maahan eli kansainväliseen rahoittajakööriin elokuva upposi todella vahvasti.

Aihe ja omakohtaisuus kiinnostivat Berghällin mukaan kansainvälisiä rahoittajia. Lisäksi hänet tunnetaan jo varsin hyvin kansainvälisillä dokumenttimarkkinoilla.

Tuotantoyhtiössämme Oktoberissa on valitettavasti negatiivisesti naurettu usein sille, että saamme kansainvälisen rahoituksen ennen kuin kotimaa on mukana. Se voi ehkä olla myös vahvuutemme.

Vahvuus on ihmisissä

Nimestään huolimatta Punkkisota-dokumentissa itse puutiaiset, kansankielessä punkit, jäävät varsin vähälle huomiolle. Näkökulma on enemmän Lymen taudissa, sitä sairastavissa ja miten sairauteen suhtaudutaan. Berghällin mukaan tämä oli tietoinen ratkaisu.

Aiheestahan saisi hyvin erilaisia dokumenttielokuvia, kuten kunnon tiedepläjäyksen, mutta minun vahvuuteni on ihmisissä ja heidän koskettavissa tarinoissaan, joten sitä kohti oli mentävä, tarinan ehdoilla ja ihmisten mukaan.

Punkkisota on Berghällin mukaan elokuva Lymen tautia sairastaville. Elokuva kertoo heidän tarinaansa ja sitä kautta Berghäll uskoo voivansa myös vaikuttaa. Juuri dokumentin kautta vaikuttamista Berghäll pitää nykyään erittäin tärkeänä.

Uskon, että potilaat saavat elokuvasta voimaa, kun tätä tilannetta tuodaan esiin. Mutta toivon myös, että vaikutusta olisi aina Maailman terveysjärjestöön WHO:n asti. Että siellä ihmiset tajuaisivat, että tuolla on 100 miljoonaa potilasta, jotka eivät saa apua. Onko siellä joku vanha dinosaurus, joka ei pysty enää muuttamaan mielipidettään asiasta vaikka yliopistotutkimukset sanoisivat toista? Toivoisin, että joku isompi muuri tuolla jossain kaukana kaatuisi tämän elokuvan avulla.

Dokumenttielokuvaan liitetään vahvasti mielikuva objektiivisuudesta, ulkopuolisen riippumattomasta tarkastelusta ja havainnoinnista. Punkkisota on kuitenkin henkilökohtainen dokumentti ja Berghällin aiemmatkin elokuvat ovat olleet tavalla tai toisella varsin henkilökohtaisia. Miten hän itse suhteuttaa omat dokumenttinsa usein vallitsevaan käsitykseen objektiivisuuteen pyrkimisestä?

Se on jännä asia. Samaan aikaan puhutaan puolueettomuudesta mutta kuka ihminen voi oikeastaan olla puolueeton? Eli jo sillä hetkellä asiat muuttuvat, kun dokumentaristina tuon kameran ja mikrofonin paikan päälle.

Itselleni, ja nyt puhun tuottajana, kun joku ohjaaja tuo minulle elokuvaidean, joka on hänelle henkilökohtainen, niin koen, että siitä tulee parempi ja vahvempi elokuva. Tekijä ei tee sitä vaikka rahan takia: keksin tällaisen dokkari-idean, saan siitä 30 000 euroa palkkaa, kun en muuta keksinyt. Vaan kun se on se leffa, jonka haluat tehdä läpi harmaan kiven. Eli vaikka rahoittajat sanoisivat "ei", kolkutat oveen niin kauan, että ne sanovat kyllä. Elokuvan tekemiseen tarvitaan intohimoa.

Dokumenttien rahoituksessa ongelma

Joonas Berghällillä on pitkä ura dokumentaristina. Omien elokuviensa lisäksi hän myös tuottaa muiden elokuvia ja on siten seurannut dokumenttikenttää tiiviisti viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Yleisön näkökulmasta suomalaisella dokumentilla vaikuttaisi menevän varsin hyvin ja dokumentit ovat viime vuosina saaneet huomiota ja huomattaviakin katsojamääriä. Dokumenttien rahoituksessa tämä ei Berghällin mukaan kuitenkaan näy.

Sitä ihmettelenkin. Yleisön silmissä kiinnostus dokumentteja kohtaan nousee ja nousee. Kaikki luvut todistavat hullua mielenkiintoa dokumenttielokuvaa kohtaan, mutta silti rahoitus junnaa paikoillaan. Se on huonommassa jamassa kuin 1990-luvulla. Onhan meillä silloin jonkinlainen ongelma, jos rehellisiä ollaan.

Kun tulin dokumenttielokuvapuolelle 2000-luvun alussa, niin silloin Suomi oli erästä kansainvälistä dokumentaristia lainatakseni "dokumenttielokuvien taivas". Sieltä olemme tulleet alas rytinällä. Jos Elokuvasäätiö ja Yle haluaisivat satsata enemmän dokumenttielokuviin, mihin heillä on mahdollisuus, niin voisimme tulla takaisin top vitoseen koko maailmassa. Se on kahdesta pelaajasta kiinni, Ylestä ja Elokuvasäätiöstä.

Berghäll sanoo tilanteen tällä hetkellä olevan hyvä, mutta tulevaisuus ei näytä valoisalta.

Dokumenttien budjetteja on tiputettu satatuhatta euroa ja se on katastrofaalista. Kokisin, että meillä olisi mahdollisuus mennä ylöspäin, mutta sitä eivät voi tekijät enää tehdä vaan siihen tarvitaan kahden mainitun tahon tukea.

Berghäll kokee, että dokumentaristien puolta ei pidetä.

En ole tyytyväinen Dokumenttikillan hallitukseen. Tuntuu, että heillä ei ole pokkaa mennä tapamaan Ylen ja Elokuvasäätiön edustajia ja oikeasti haastamaan ja tuomaan julki sitä, missä dokumenttielokuvien rahoitus tällä hetkellä menee.

Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen on tuottanut mielestäni hienoimpia suomalaisia dokumenttielokuvia kautta aikojen. Hänellä olisi säätiön johtajana mahdollisuus siirtää dokumentaristeille isompaa budjettia säätiössä, mutta myös per yksittäinen dokumenttielokuva. Hän pystyisi, yksi ihminen, muuttamaan koko pelin.

Seuraavaksi lasten oikeuksista

Kuten Punkkisota sai alkunsa jo Miehiä ja poikia -dokumentin kuvausten aikoihin, sama on toistunut myös nyt. Berghällillä on jo seuraava dokumentti työn alla.

Punkkisodan yksi kuvaajista Lars Skree on juuri tulossa Suomeen ja alamme kuvaamaan seuraavan elokuvan demoa, joka keskittyy lasten oikeuksiin työnimellä Isä rakastaa sinua.

Uuden dokumenttielokuvansa ensi-illan suhteen Berghäll ei lupaa vielä mitään.

Usein tuntuu olevan, että näitä minun elokuviani tehdään kolme vuotta pieteetillä. Toivon, että kolmen vuoden kuluttua olisi valmista, ja että saisin ensin kehittämistukea ja sitten tuotantotukea tälle isolle ja erittäin tärkeälle hankkeelle.

Lue myös