Seksiä ja väkivaltaako vain? Ehei!

Kuka pelkää pimeää on hämmentävä ja ajatuksia herättävä elokuva. Suomenkielinen nimi samoin kuin elokuvasta liikkeellä olevat slasher-luonnehdinnat esimerkiksi Internet Movie Databasessa virittävät ennakko-odotuksia kauhuelokuvan suuntaan. Useissa esittelyissä Kuka pelkää pimeää nimetään myös eroottiseksi trilleriksi. Eräällä tavalla elokuva onkin luokiteltavissa jännäriksi, sillä käsittelyssä on avoimen seksuaalista tematiikkaa ja juonta puskee eteenpäin varsinainen klisee, sarjamurhaaja. Silti tuo kategorisointi jättää ainakin tämän katsojan kylmäksi. Elokuvassa on loppujen lopuksi kyse aivan jostain muusta kuin tirkistelytarpeen tyydytystilanteista ja toiminnallisesta jännityskerronnasta.

Jane Campionin ohjaaman ja Susanna Mooren romaaniin perustuvan elokuvan keskushenkilö on Francis "Frannie" Avery, joka on yksinasuva ja varautunut newyorkilainen kielen ja kirjallisuuden opettaja. Frannieta esittää antaumuksella Meg Ryan – kyllä, juuri se Tom Hanksin kanssa useasti leffaheilastellut mimmi. Frannie on omistautunut kekseliäiden kielellisten ilmausten, runojen ja ajatusten keräämiselle. Frannien ainoa läheinen ihminen vaikuttaa olevan vapautuneempi Pauline (Jennifer Jason Leigh), siskopuoli, joka asuu strippiklubin yläkerrassa ja harrastaa irtosuhteita. Tarina alkaa rullata, kun Frannien naapurustosta löydetään paloiteltu naisen ruumis, ja murhaa tutkiva etsivä Malloy (Mark Ruffino) saapuu jututtamaan myös Frannieta. Näiden kahden välille alkaa satunnaisten tapaamisten myötä rakentua jännite, joka ajaa molemmat intohimojen syviin syövereihin – elokuvallisessa mielessä vaarallisille vesille, siis.

© 2003 Screen GemsCampionin hahmottelemissa henkilöissä, etenkin elokuvan sivuhahmoissa, on samaan aikaan paljonkin tuttua sekä jotain todella outoa ja vierasta. Luonnollisesti tällaisia karakterisointeja tarvitaan paranoiaan nojaavan jännitysruuvin kiristämiseen, mutta nyt sille tuntuu olevan myös lynchmäisellä tavalla psykologista perustaa. Ryanin hehkuvasti esittämästä Franniesta rakennetaan henkilönä kaikkein johdonmukaisin, mutta ehkäpä vain siksi, että siten häntä vasten voidaan reflektoida muiden hahmojen epäkoherenttiuksia. Elokuvan sisäisessä maailmassa Frannie – ja Frannien näkökulma – vain "on", kun taas Pauline, Malloy ja tämän poliisipari Rodriguez (Nick Damici) ennen kaikkea tahtovat, toimivat ja tekevät asioita, jotka voivat olla kummallisia ja motivoimattomia.

Tarinan kliseiset lähtökohdat – yksinäinen nainen, urbaani ympäristö, eroottinen sävy, murhaajaa metsästävät poliisit – ovat ilmeisesti johtaneet monet kuvittelemaan, että tarjolla olisi sulava perjantai-iltaan sopiva trilleri, mutta tähän muottiin elokuva ei sovi. Se on pikemminkin tyyliharjoitelma, joka kehittelee jännitystä tasaisesti, pikku hiljaa, houkutellen hienoisilla jekuilla katsojan antautumaan viettelylleen. Ennen kuin katsoja huomaakaan, hän on imeytetty sisään elokuvan kylmään narratiiviseen todellisuuteen ja henkilöhahmojen tunteiden vietäväksi. Tosin epäilemättä on sellaisiakin katsojia, joiden mielestä elokuva on yksinkertaisesti tekotaiteellista huttua – ja pettymyksiä osaltaan aiheuttanee myös elokuvan vinoon suuntaava markkinointi.

© 2003 Screen GemsFrannien hahmon keskeisyys varmistaa, että elokuvan eroottinen viritys aktualisoituu ennen kaikkea feminiinisessä kehyksessä. Siinä ei siis nähdä Hollywoodin konventioiden mukaisesti kiihottunutta sarjamurhaajamiestä tiiraamassa seuraavan uhrinsa riisuutumispuuhia. Kuka pelkää pimeää ottaa omalla tavallaan rajustikin kantaa seksuaalisuuteen ja seksin esittämiseen liittyviin kysymyksiin käsitellessään esimerkiksi sekä pinta- että syvätasolla sitä, "mitä nainen haluaa". Ryanin ja Ruffalon väliset kipinöivät kanssakäymiset on kuvattu taiten. Erotiikan avoin kuvaaminen on varmistanut elokuvalle paikan mainstream-levityskanavien ulkopuolella ainakin kaksinaismoralismin luvatussa maassa, USA:ssa, mikä voisi jälleen kerran johtaa kiinnostaviin pohdintoihin niistä täysin erilaisista sosiaalisista sopimuksista, jotka säätelevät seksin ja väkivallan esittämistä. Jännitysgenrejen väkivaltakonventioita elokuva kommentoi olematta pääosin näyttämättä väkivaltaa lainkaan.

Elokuvan kylmäävät noir-vaikutteet näkyvät paitsi henkilöiden, myös vastakohtaisuuksien varaan rakentuvassa ympäristön kuvauksessa. Siinä liikutaan paljon: New Yorkin täysiä ja roskaisia katuja katsellaan usein auton sisältä. Elokuvassa on paljon raa’assa päivänvalossa kuvattuja kohtauksia. Toisaalta hämyiset baarit ja yökerhot, junat ja koululuokka ovat sosiaalisen olemisen näyttämöitä, kun taas intiimeissä kotitiloissa kohtaukset keskittyvät kahden ihmisen välisen jännitteen luomiseen. Kuka pelkää pimeää on viipyilevä ja mietiskelevä kokonaisuus, joka on rakennettu harkiten ja huolella ensimmäisestä kuva–ääni-yhdistelmästä viimeiseen.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,3 /4 henkilöä