Metallica: Some Kind of Monster valkokangas

Muutama viikko sitten Ruotsin televisiosta tuli dokumentti Metallicasta. Sekin oli tuore dokkari, mutta huomattavasti tavanomaisempi kuin Some Kind of Monster. Silti tv-dokumentinkin ääreen jämähti välittömästi, sillä Metallica koostuu lahjakkaista, älykkäistä ja sanavalmiista tyypeistä. He ovat dokumenttiystävällistä materiaalia. Toki kieli poskessa tehtyjä rokkidokujakin katselee mielellään, kuten Pekka Lehdon puolidokumenttia The Real McCoy (1999) ja hevisatiiria This Is Spinal Tap (1984), mutta näissä tapauksissa kyseessä oli kuitenkin lähes aivokuolleiden yksilöiden kuvaukset.

Some Kind of Monsteria kuvattiin massiiviset 1600 tuntia kahden vuoden ajan (2001–2003). Siitä leikattiin 140 minuuttinen dokumentti. Kysymyksessä on ihmissuhdekuvaus, ei niinkään musiikkidokumentti. Bändin henkilökemiat olivat niin solmussa St. Anger -levyä työstettäessä, että Metallican manageriporras palkkasi bändille oman ryhmäterapeutin, 40 000 $ kuukaudessa laskuttaneen psykiatri Phil Towlen, jotta uusi levy saataisiin tehdyksi ja jotta rahanteko – ja metelikone – saadaan ylipäänsä pidettyä hengissä. Metallican levy-yhtiö on yksi dokumentin rahoittajista, joten tämän dokumentinkin voi katsoa osallistuneen välillisesti pelastakaa Metallica -projektiin. Sanomattakin on selvää, että levymogulien pelisilmä myös näki tämänkaltaisen valkokangasdokumentin markkinoinnilliset edut; dokumentti saa ensi-iltansa Suomessa viikkoa ennen Metallican Suomen keikkaa. Some Kind of Monster on nähty aikaisemmin vain elokuvafestivaaleilla, ja kriitikot ovat olleet tästä innoissaan. Muualla maailmassa elokuva on teattereissa vasta myöhemmin kesällä.

On mielenkiintoista seurata, onko luksus-terapeutista apua kahden vuoden periodilla. Metallica on musiikillisesti utelias ja uusia tuulia etsivä bändi. Näin ollen kahden visionäärin (laulaja Hetfield ja rumpali Ulrich) välinen taisto käy välillä kiihkeäksi. Fuck you:t raikaa ja ovet paukkaa. James Hetfield kärsii lisäksi alkoholismista ja väliaikaisesta taiteellisesta kyvyttömyydestä. Hän katoaa kesken dokumentin lähes vuodeksi.

Dokumenttia on mukava seurata, sillä bändin jäsenet ovat hyviä suustaan sekä kokonaisia persoonallisuuksia, kullakin on oma ja selkeä karaktäärinsä. Rumpali Lars Ulrich on totuttu tuntemaan Metallican puhemiehenä. Hän puhuu nopeasti ja hyvin. James Hetfield on ryhmän taiteilija ja diiva, joka vetäytyy pelipaikalta kuukausiksi, kun siltä tuntuu. Ulrich ja Hetfield vaikuttavat myös rakastavilta perheenisiltä. Kitaristi Kirk Hammet on taipuisa sovittelija. Uusi jäsen, dokkarin kuluessa valittu Robert Trujillo, on rauhallinen ja ujo, kuuluisuutta säikähtänyt kaveri.

Kaiken kaikkiaan miehet ovat hurmaavia ihmisiä, joille rokkikukon päivät ovat ainakin toistaiseksi luetut. Dokumentin nimi Some Kind of Monster viittaa tietenkin bändiin itseensä, dokumentin kuvausajankohtana jalustallaan tutisevaan heavymusiikin instituutioon. Dokumentin kohde, Metallica, osaa nauraa itselleen. Kahden vuoden aikana seurataan jonkin verran levytyssessioita sekä bändin ja terapeutin välisiä kokoontumisia ja avautumisia. Meille raotetaan hieman Metallican jäsenten yksityiselämää. Sanansa saavat sanoa myös bändistä lähtenyt basisti Jason Newsted ja vuonna 1983 potkut saanut kitaristi Dave Mustaine, joka perusti sittemmin suosiota saavuttaneen Megadethin. Miellyttävä tuttavuus on tuottaja Bob Rock, oikein leppoisa ja sopuisa hahmo.

Heavyn, nykyään muodikkaammin metallimusiikin käsite on laaja. Mötley Cruen ja Europen kaltaiset sukkahousu- ja tukkahevimiesten musiikki oli glamourinsa mukaisesti varsin ulkokohtaista ja pliisua tavaraa. Vaikutti kuitenkin siltä, että he ottivat aikoinaan itsensä suhteellisen vakavasti. Toista laitaa edustavat esimerkiksi Metallica, AC/DC ja Black Sabbath. Nämä bändit ovat tehneet lukemattomia klassikkolevytyksiä, omaavat musiikillista kunnianhimoa ja lahjakkuutta, ja ovat syystäkin kriitikoiden arvostamia. Väliin jäävät showheavymiehet, nuo julkeat ja nerokkaat bisnesmiehet. Näihin itseironisiin ryhmiin lukeutuvat vaikkapa Kiss ja W.A.S.P. Jälkimmäisen jäseneksi pääsi vain, jos ylitti kahden metrin pituuden. Näyttävyys ennen kaikkea. Kiss puolestaan varjeli siviilissä meikittömiä kasvojaan valokuvaajilta kuin liikesalaisuutta 1970-luvulla. Näiden bändien camp-arvo on alan harrastajien piirissä vakaa ja voi hyvin. Alan puristit voivat toki luetella loputtomasti merkittäviä heavytyylisuuntia ja heidän mukaansa Metallica nykyisellään tuskin heavya onkaan.

Koska Some Kind of Monster ei ole musiikkidokumentti, vaan oikean elämän seurantaa, voi sitä hermostumatta katsella metallimusiikin inhoajakin.