Kolmen tuhannen vuoden kaipuu valkokangas

Australialaisohjaaja George Millerin filmografia on maltillisestikin ilmaistuna monipuolinen. Mad Maxeistaan tunnettu ohjaaja on hurjien postapokalyptisten visioidensa ohella ohjannut menestyneitä kokoperheen elokuvia, kuten Babe-elokuvat ja Happy Feet -animaatiot. Pidemmältä ajalta Miller muistetaan myös kauhukomedia Noidista (1987) sekä draamasta Lorenzon öljy (1992). Aikuisten fantasiasatu Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei olekaan ohjaajalleen niin outo elokuva kuin äkkiseltään voisi luulla menestyneen Mad Max: Fury Roadin (2015) jälkeen ja tulevaa Furiosaa odotellessa.

Miller on aina ollut visuaalisesti taitava tarinankertoja. Hänen käsissään simppeleistäkin tarina-aihioista on kasvanut suuria teoksia, mitä voisi pitää ohjaajan tunnistettavimpana kädenjälkenä. Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa ollaan tässä suhteessa erilaisen elokuvan äärellä, sillä A.S. Byattin novelliin perustuva tarina on paljon moninaisempi ja monisellitteisempi kuin Millerin aiemmissa elokuvissa. Miller on halunnut filmatisoida novellin jo pitkään ja käsikirjotusta työstettiin vuosia.

Kerronnan sujuvuudestaan tunnettu ohjaaja ei tällä kertaa tavoita sitä jouhevuutta, jolla hänen elokuvansa ovat tavanneet rullata eteenpäin. Näyttävästä visuaalisuudesta huolimatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu jää turhan monesti polkemaan paikoilleen kahlatessaan vuosituhantisten tarinoiden maailmassa.

Tilda Swinton on omissa oloissaan viihtyvä myytteihin ja kertomusperinteisiin perehtynyt tutkija. Turkin matkallaan hän saa käsiinsä pienen pullon, josta putkahtaa ilmoille lampunhenki. Palkkioksi vapautumisesta lampunhenki eli taruolento jinni lupaa toteuttaa kolme toivetta. Toiveiden sijaan tutkija haluaa kuulla lampunhengen tarinoita, joita Idris Elban esittämä jinni alkaa jaaritella.

Elokuvan kerronta on viipyilevä ja rakentuu pitkälti pääosaparin keskustelujen ja lampunhengen tarinoiden varaan. Dramaturgiasta puuttuu kuitenkin tarvittava dynamiikka, mikä saa elokuvan tuntumaan laahaavalta ja jopa pitkäveteiseltä.

Tilannetta ei auta tarinoiden valjuksi jäävä suhde toisiinsa. Selkeää yhteen sitovaa teemaa on elokuvasta vaikea ainakaan kertakatselulla hahmottaa. Rakkaus ja kumppanin kaipuu ovat taustalla kuiskivia suuria universaaleja teemoja, jotka lampunhengen tarinoiden ja päähahmojen kanssakäymisen suhteen jäävät kuitenkin irrallisiksi ja jopa hivenen korkealentoisiksi. Lopulta on vaikea sanoa, onko kyse vain keski-ikäisen tutkijan päiväunelmista vai mistä.

Monitulkintaisuus on usein elokuvan rikkaus, mutta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu jää tulkinnanvaraisuudessaan lähinnä epämääräiseksi. Tätä on vaikea pitää teoksen vahvuutena, pikemminkin päinvastoin. Puoliväkisin romantisoitu lopputulos luo vaikutelman haahuilusta vanhojen kertomusten ja myyttien maailmassa ilman sen kummoisempaa sanottavaa.