The Princess valkokangas

Dokumenttielokuvan kokoamien arkistomateriaalista on kokenut uuden tulemisen 2010-luvulla, kun Asif Kapadian Senna (2010) räjäytti potin. Sen jälkeen arkistomateriaaleista kootut dokumentit ovat alkaneet saada sijaa myös Suomen valkokankailla. Yleensä henkilökuvien ympärille rakennetut tarinat ovat tuoneet näkökulmia henkilön mediakuvaan tai esittävät uutta materiaalia. Henkilökuvat vaihtelevat oivaltavista näkökulmista tylsiin mediakatsauksiin ja aiheet luonnontieteilijöistä (Jane, 2017), oopperalaulajiin (Pavarotti, 2019) ja urheilijoihin (Diego Maradona, 2019).

The Princess kuuluu tähän samaan joukkoon, jossa ikonisen aseman saavuttaneen henkilön persoona pyritään tiivistämään yhden sanan tai nimen taakse. Tällä kertaa aiheena on Walesin prinsessa Diana. Aiemmin tänä vuonna timanttiriemujuhliaan viettänyt kuningatar Elisabet II sai alkuvuodesta Roger Michellin ohjaaman oman dokumenttinsa Elizabeth (2022). The Princess ei ole kuitenkaan monarkian juhlaa, vaan siinä pyritään luomaan kriittisempi katse kuningasperhettä ja sitä seuraavaa mediaa kohtaan.

Prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin myrskyisää parisuhdetta seuraava dokumentti ei joudu materiaalinsa puitteissa kärsimään runsauden pulasta. Vaivaannuttava kihlajaishaastattelu sekä avioeron ajan haastattelut ovat katsojalle tuttuja, vaikka kuningasperhettä ei niin olisi seurannutkaan.

Ohjaaja Ed Perkins on kuitenkin löytänyt tuoreen näkökulman jo tuttuun materiaaliin. Prinsessa Diana nähdään ensisijaisesti hänen jokaista liikettään valvovien brittien ja median silmien kautta. Elokuva ei pyri sukeltamaan syvälle skandaaleihin vaan siihen, miten niistä uutisoitiin ja miten kansa otti ne vastaan. Mediamateriaalin lisäksi elokuvassa on Dianan elämän vaiheita seuraavien kansalaisten kotivideoita.

Prinsessa Dianasta tuli heti kihlauksensa jälkeen yleistä omaisuutta. Hänen neitsyydestään keskusteltiin uutisissa ja raskaudestaan kuulutettiin supermarkettien käytävillä. Dianasta tuli se kuninkaallisen perheen jäsen, jota ihmiset uskalsivat lähestyä ja jopa koskettaa. Charlesin ja Dianan 12 vuoden ikäeroa kauhisteltiin ja dokumentti nostaa myös esiin misogynian, joka liittyy kauniin Dianan ja tavallisemman näköisen Camilla Parker Bowlesin vastakkainasetteluun.

Kansalaisten haastatteluissa toistuvat toiveet, että Diana jätettäisiin rauhaan, mutta samalla lehdet ja kirjat paljastuksineen myivät hurjaa vauhtia. Erityisesti elokuvan alussa The Princess onnistuu käsittelemään tätä näkökulmaa erittäin hyvin. Se kuitenkin hukkuu Dianan ja Charlesin eron pyörteisiin, ja dokumentti muuttuu kovin tasapaksuksi läpijuoksuksi loppuaan kohden.

Materiaalin paljous on usein arkistoaineistosta kootun dokumentin kompastuskivi. Tarkka rajaus on edellytys onnistumiselle ja The Princess alkaa lipsua siitä edetessään. Dokumentti myös kritisoi mediaa ja sen tapaa kohdella Dianaa, mutta rakentuu samalla pitkälti tälle materiaalille ja jää kritiikissään hieman puolitiehen.

Dianan jättäminen tarinansa sivuhenkilöksi on kiinnostava näkökulma, mutta vähitellen dokumentti taipuu samalle kunnioittavalle kannalle kuin useat muutkin kuvaukset Dianasta. Kuningatar Elisabet II:n kuoleman vanavedessä valkokankaille saapuva dokumentti saa varmasti oman tunteellisen painolastinsa viimeaikaisista tapahtumista.