Koiramies valkokangas

Koiramies on DreamWorks-studioiden yhdeksäs lastenkirjoihin perustuva animaatio, jos jatko-osia ei lasketa. Edellinen oli varsin onnistunut Villi robotti (2024), ensimmäinen Shrek (2001). Homman pitäisi olla siis sillä saletti, kun budjetiksikin on ilmoitettu noin 40 miljoonaa dollaria. Tuolla summalla ja studion kokemuksella kyseessä pitäisi olla varma hitti.

Valitettavasti tällä kertaa kyseessä on huti, ja todella rasittava sellainen. Elokuva perustuu Dav Pilkeyn kirjoihin, ja hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä ohjaajan kanssa. Päähenkilö koiramies on kursittu kokoon ihmisen vartalosta ja koiran päästä. Kyseessä on poliisi ja hänen uskollinen koiransa, jotka ovat joutuneet kammottavaan onnettomuuteen, ja saaneet uuden elämän hybridinä. Luulisi että moisesta seuraisi väistämättä monta hauskaa tilannetta, mutta turha luulo. On vain koiramaisia vaistojaan seuraava koira, jolla on kädet ja jalat.

Elokuvan juoni menee jotenkin niin, että päähenkilö koiramies jahtaa arkkivihollistaan Petey-kissaa. Mukana menossa on Peteyn luoma klooni itsestään, pikkukissa, joka kutsuu Peteytä papakseen. Asetelma on lainattu suoraan Austin Powers -elokuvien Dr. Evil/ Mini-Me -kombinaatiosta. Se, että Petey on kissa ja roisto, on taasen lainaa Ikuisten Kliseiden Laarista. Onneksi hahmo on niin muovisen näköinen, ettei sitä oikeastaan tunnista kissaksi. Sama muovisuuden tuntu vaivaa myös koiramiehen hahmoa. Epäsuhta taustojen piirrosanimaatiota muistuttavaan jälkeen on silmiinpistävä.

Kun Petey lähtee ostamaan maitoa, revin pelihousuni kesken pressinäytöksen. Onko nyt todellakin niin, että kirjojen tekijä ei tiedä mitään kissojen metaboliikasta, vaikka hänen kirjoissaan esiintyy kliseinen kissaroisto? On väärin, että lapsille suunnatussa animaatiossa syötetään stereotypioita, joissa kissoille annetaan attribuutteja kuten ilkeä, kavala, paha tai maidonlitkijä. En myöskään pidä siitä, että lastenelokuvissa poliiseja sanotaan kytiksi. Todellista asennekasvatusta. Tekijät, hävetkää.

Hahmogalleriasta löytyy myös kuollut – nyt henkiin herätetty – kala, robotteja ja rakennuksia, jotka heräävät niin ikään henkiin, ärjyen ja karjuen, vailla motivaatiota, vailla tarkoitusta. Äänimaailma on yhtä melskaavaa kakofonista sinfoniaa. Ainoa suvantokohta, ja samalla ainoa oikeasti oivaltava kohtaus koetaan, kun koiramies kuuntelee kotonaan isännän levykokoelmasta poimittua Hank Williamsin kantriballadia I´m so lonesome I could cry ja laulaa mukana surullisella nuotilla muistellen isäntää ja yhteisiä leikkejä.

Itselleni tuli elokuvasta mieleen tilanne, jossa seison kaupan hedelmäkarkkihyllyn edessä, yleinen palohälytys alkaa soida, ja yhtäkkiä räjähtää. Irtokarkit ja niiden värikkäät kääreet lentelevät ympärilläni samalla, kun sirkus saapuu kaupunkiin ja sinfoniaorkesterilla on huono päivä. Sellainen on Koiramies. Vanhemmat, miettikää vielä, millaisia elokuvia haluatte lastenne näkevän.