Kenraaliharjoitus valkokangas

Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin vuodelta 2019 perustuva Kenraaliharjoitus on veikeä yllätys. Paula Korvan pitkän elokuvan ohjausdebyytti saapuu ilman suurempaa huomiota, vaikka sitä tähdittävät jotkin suomen nimekkäimmistä näyttelijöistä. Toivottavasti teos ehtii kerätä vielä lisää kiinnostusta, sillä kyseessä on onnistunut kotimainen draamakomedia nykyhetken aiheista.

Matkatoimistossa työskentelevä Jane (Iina Kuustonen) ja sivurooleihin juuttunut näyttelijä Mikki (Riku Nieminen) ovat olleet pitkään suhteessa, joka vaikuttaa ainakin Janesta vakaalta. Janen elämä kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun Mikki ilmoittaa haluavansa avata suhdetta. Pari päätyy seksibileisiin, joissa Valma (Laura Malmivaara) saa Janen miettimään uudelleen, miten haluaa elämänsä käyttää.

Elokuva on niitä paikkoja, joissa uudet sosiaaliset ilmiöt ja asenteet joutuvat arvioitaviksi. Komedialla on genrenä valtaa ottaa jokin asennemaailma, ja tehdä se kertaheitolla naurettavaksi. Kenraaliharjoitus on argumentti sen puolesta, että se voi myös vakuuttaa ja hyväksyä jotain vierasta. Polyamoriaa ja vaihtoehtoelämäntapoja ei ole suomalaisessa elokuvassa aivan hirveästi nähty, varsinkaan ilman niiden kauhistelua. Vaikka Kenraaliharjoitus ei ole syväluotaavan näkemyksellinen nykypäivän seurustelukulttuurista, se kykenee operoimaan aiheen piirissä ilman suurempia kömmähdyksiä.

Kenraaliharjoitus löytää parhaat naurunsa epämukavuudesta. Käsikirjoitus, joka on elokuvan ehdoton vahvuus, sijoittaa taitavasti hahmot tilanteisiin, joissa heidän rajansa venyvät ja epävarmuutensa korostuvat. Se auttaa myös ymmärtämään, miksi he tuntevat näin. Elokuvan avainkohtaus, jossa Jane puhuu itsensä pyörälle päästään yrittäessään vakuuttaa olevansa aivan yhtä avoinmielinen kuin seksibileiden muutkin osallistujat, on sekä hervottoman hauska että seksuaalisen epävarmuuden tarkasti paljastava. Huumorissa on tiettyä lempeyttä, jossa tilanteen ristiriidat enemmän kuin hahmojen kärsimys ovat keskiössä.

Tekninen toteutus on toimiva, erottumatta juuri lainkaan edukseen. Epäelokuvallisen kirkas valaistus tuo mieleen liikaa mainosestetiikan, ja yhdentekevä musiikki vahvistaa tätä vaikutusta. Joidenkin kohtausten sekainen, suorastaan kiireinen blokkaus on huomiota herättävä elementti, joka tuo tiettyihin hetkiin hyvää lisäenergiaa.

Kuustonen vakuuttaa pääosassa naisena, jonka elokuva sallii olla sekä pikkumainen että vilpitön. Kuten elokuvassa Häät ennen hautajaisia (2022), Kuustonen osaa esittää hahmoa, joka on epätäydellisyydestään huolimatta sympaattinen. Mikin epävarmuus muuntuu hyvin koomiseksi itsevarmuuden esittämiseksi, vaikka hahmo olisi voinut olla hieman moniulotteisempi.

Valma on kuitenkin elokuvan kiinnostavin hahmo, ja toisinaan olisi toivonut tarinan keskittyvän häneen. Malmivaaran suoritus huokuu aitoa itsevarmuutta, mutta ei kuitenkaan ole huumorin kohteeksi joutumisen yläpuolella. Erityistä hahmossa on kuitenkin nähdä moraalisesti toimiva, aidosti aikuinen vaihtoehtoelämäntapaa harjoittava hahmo.

Draamakomediassa naurun ja vakavuuden tasapaino on yksi keskeisimpiä ja vaativimpia piirteitä saada kohdilleen. Vaikka teos on vain reilu puolitoista tuntia pitkä, se alkaa menettää otettaan viimeisessä näytöksessä. Enemmän draaman ehdoilla toimiva loppu ei ole täysin vakuuttava, ja ottaa itsensä liian vakavasti.

Kenraaliharjoitus on lempeä mutta ei vailla panoksia ja aitoja tunteita. Se on osoitus, että hyvän elokuvan tekeminen ei vaadi paljon muuta kuin onnistuneet näyttelijävalinnat ja toimivan käsikirjoituksen. Kukaan ei tulevaisuudessa tule analysoimaan täällä käytettyjä kompositioita tai leikkausrytmiä, muuta kuin ehkä esimerkkinä ajan tyypillisestä tyylistä, mutta mikään sen kerronnassa ei myöskään estä nauttimasta elokuvasta.