Jurassic World Rebirth valkokangas

Steven Spielberg aloitti kesäelokuvien buumin 50 vuotta sitten Tappajahailla (Jaws, 1975). Mies toisti menestystempun uudestaan, ihminen vastaan luontotematiikkaa varioivalla ensimmäisellä Jurassic Parkilla (1993). Tälle dinosaurusklassikolle tehdyt toinen toistaan hölmömmät jatko-osat ovat kasvaneet elokuvasarjaksi, joka on päässyt nyt seitsemänteen osaansa ja toiseen uudelleenkäynnistykseen. Jurassic World Rebirth (2025) sijoittuu edeltävän trilogian (2015–2022) maailmaan, mutta aloittaa uusilla hahmoillaan tarinan käytännössä alusta.

Ohjaajanpallilla on tällä kertaa omaperäisistä tieteiselokuvistaan Monsters (2010) ja The Creator (2023) tunnettu Gareth Edwards, jolle suuremmat franchise-elokuvat Godzilla (2014) ja Rogue One: A Star Wars Story (2016) ovat tulleet tutuiksi. Edwardsin elokuvat ovat olleet sisällöllisesti tavallisia Hollywood-tuotantoja monitasoisempia, vaikka usein hän on joutunut toimimaan tiukoissa raameissa kuin klassisten studioelokuvien tekijät konsanaan.

Rebirth alkaa lääkeyhtiön asiamiehen Martin Krebsin (Rupert Friend) palkatessa yksityisen erikoisjoukkojen jäsenen Zora Bennettin (Scarlett Johansson), paleontologian tohtori Henry Loomisin (Jonathan Bailey) ja kapteeni Duncan Kincaidin (Mahershala Ali) keräämään suurimpien elossa olevien dinosaurusten verta sydänlääkkeen kehittämistä varten. Matka vie päiväntasaajalla sijaitsevaan saaristoon, jonne dinosaurukset ovat asettuneet suotuisan ilmaston tähden. Heidän tiensä kohtaavat purjehdusreissulla onnettomuuteen joutuvan Reuben Delgadon (Manuel Garcia-Rulfo) perheen kanssa koko joukkion rantatautuessa vaaralliselle saarelle.

Vihamieliselle alueelle tehtävää suorittamaan lähtevän joukon kuvauksessaan Edwards pelaa aikaisemmista elokuvistaan tutuilla tieteiselokuvien elementeillä. Yksinkertaiseen selviytymiseen nojaava juoni laskee panoksia huomattavasti edeltävistä elokuvista, mikä toimii Jurassic World Rebirthin eduksi. Tropiikin näyttävät kuvauspaikat ja konkreettiset lavasteet tuovat elokuvaan realismin tuntua.

Pelkistetyssä jännityksen rakentamisessa elokuva liikkuu Spielbergin kunnianosoituksen ja pastissin välillä. Erityisesti Tappajahai on merelle sijoittuvissa kohtauksissa vahvasti läsnä samalla tavoin kuin erinomaisessa Godzilla Minus One (2023) -elokuvassa. Viittauksia alkuperäiseen Jurassic Parkiin viljellään pääosin hyvän maun rajoissa finaalin kierroksia kasvattavaa kliimaksia lukuun ottamatta.

Silti Edwards ei saa loihdittua uutta eloa hiljalleen sukupuuttoon kuolevaan elokuvasarjaan. Pahin ongelma on alkuperäisenkin elokuvan kynäilleen David Koeppin käsikirjoituksen epätasaisuus, joka kierrättää vanhaa sekä yrittää sentimentaalisuuden avulla saada välittämään elokuvan paperinohuista hahmoista. Ongelmat paistavat erityisesti elokuvan perheen kuvauksessa, joka vie ainoastaan valkokangasaikaa muun ryhmän tehtävän seuraamiselta. Jopa usein erinomaisen Alexandre Desplatin musiikki on tunteiden ohjailevuudessaan mautonta.

Elokuvan kesto venyy turhan pitkäksi ennen sen varsinaiseen antiin eli dinosaurusten armoille päätymistä. Dinosaurusten luonnonmukaisen käytöksen tarkkailun sijaan niistä on tehty yleisön kiinnostuksen ylläpitämiseksi jälleen geneettisesti muunneltuja tappajasauruksia tai leluhyllylle sopivia söpöläisiä. Jurassic World Rebirth onkin luonto vastaan ihminen -kuvausta enemmän Ray Harryhausenin klassisten ylilyövien hirviöelokuvien perillinen. Sen painavat teemat ihmisen luonnon muokkaamisen vaaroista ja eettisestä lääketeollisuudesta hautautuvat ryskeen ja ryminän alle.

Tylsästä tavanomaisuudestaan huolimatta Jurassic World Rebirth onnistuu silti viihdyttämään kesän blockbusterien joukossa. Älykkäämmästä kesäelokuvasta nauttivien tulisi suunnata vaikka 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later, 2025) elokuvan pariin. Myös niille, joita Rebirth ei miellytä, tarjoillaan Universal Studion toimesta trailerishow’ssa ensimmäinen maistiainen Christopher Nolanin ensi kesän spektaakkelista Odysseia (The Odyssey, 2026).