Julie & Julia valkokangas

Julie & Julia perustuu Amerikassa legendaarisen tv-kokin Julia Childin ja blogeillaan julkisuuteen ponnahtaneen Julie Powellin kirjoihin. Näistä aineksista ohjaaja ja käsikirjoittaja Nora Ephron on keittänyt kokoon varsin hyvältä maistuvan elokuvallisen keitoksen, jossa syömisen ja kokkaamisen ohella muutetaan paikasta toiseen, rakastetaan ja kasvetaan ihmisinä. Elämän perusainekset ovat siis kaikki koolla lukuun ottamatta kamppailua eloonjäämisestä.

Kahden naisen eri aikatasoilla kulkevaa, yhteensattumia sisältävää tarinaa kuljetetaan elokuvassa varsin sujuvasti vuorotellen, kerronnan tai juonen seuraamisen siitä suuremmin kärsimättä. Näyttelijät tekevät takuutyötä, joskin on sanottava, että Meryl Streepin esittämän Julian hahmo on välillä jo hieman rasittava kiekuja, mutta Streep on luultavasti kopioinut esikuvan maneerit uskollisesti. Aviomiehet (Stanley Tucci ja Chris Messina) ovat tässä elokuvassa selkeästi statisteja, ja jäävät sen vuoksi ohuiksi hahmoiksi.

Ainoa näyttelijäntyössä häiritsevä seikka on elämän maun puuttuminen varsinkin nuoremman avioparin ongelmia käsiteltäessä. Tämän voi tietenkin laittaa myös käsikirjoituksen piikkiin. Riitely on kovin kilttiä ja ponnetonta, ja seksin puutekin ohitetaan olankohautuksella. Kyllä oikeassa elämässä on sentään tuhdimmat mausteet. On kuitenkin erittäin piristävää nähdä Hollywoodin konventioista poiketen keski-ikäisten ja oikeiden ihmisten näköisten olentojen nauttivan toistensa seurasta myös vällyjen välissä. Tämä saattaa tietenkin häkellyttää etenkin nuorempia katsojia.

Vaikka Julie & Julia kuvaakin näennäisen tasapuolisesti niin Julia Childin elämää eri puolilla Eurooppaa 1940- ja 50-lukujen taitteessa kuin Julie Powellin elämää syyskuun 11. päivän jälkeisessä Amerikassa, se onnistuu kuitenkin valottamaan paljon paremmin modernia elämää ja nuorten aikuisten paineita kuin kylmän sodan aikakautta. Elokuvan makean kuorrutuksen alta paljastuu, ehkäpä katselijasta riippuen jopa tahattomasti, hyytävä kuva modernista ihmisestä, joka ei ole enää ”viisas ihminen” vaan minäkeskeinen lapsi-ihminen, joka ei ole enää olemassa muualla kuin median valokeilassa, julkkiksena.

Amy Adams tekee uskottavan roolisuorituksen Juliena, joka tuntee jotain puuttuvan elämästään; asuinalue on väärä, asunto on vaatimaton, työpaikka tylsä ja ystävätkin tyhjänpäiväisiä ja tyhjäpäisiä, joskin rikkaita ja menestyneitä. Sen sijaan että Julie pystyisi nauttimaan siitä, että hänellä on häntä tukeva ja rakastava aviomies rinnallaan, katto päänsä päällä, työpaikka ja terveyttä, hänen täytyy pystyä todistamaan itselleen, että hänellä on elämä. Tähän löytyy apu blogikirjoittamisesta ja projektista, josta tulee pakkomielle. Aviomiehen rakkaus ja tarpeet saavat jäädä sivuun, kun Julie alkaa kokata ja blogata. Nämä toiminnot eivät tähtää henkiseen tyydytykseen, rentoutumiseen tai hauskuuteen, vaan suosion ja huomion tavoitteluun.

Julien aviomiehen tehtäväksi jää elokuvassa kertoa, kuinka minäkeskeinen ja lapsellinen Julie on viedessään läpi oman elämänsä projektia hinnalla millä hyvänsä. Julien hahmon kautta näytetään yleisemminkin se surkuteltava tila, johon läntinen maailma tuntuu vajonneen: kukaan ei voi koskaan olla tyytyväinen mihinkään, elämä koostuu erilaisista projekteista, jotka olisi vietävä läpi mahdollisimman hienoissa kulisseissa, mieluummin niin että mahdollisemman moni on tietoinen projektistasi. Ja jos saat jonkun vielä kateelliseksi, sen parempi. Sitä kutsutaan menestykseksi. Jos ette usko, avatkaapa joku naistenlehti.

Elokuvan lopussa ollaan onneksi taas perusasioiden äärellä, kun ystävät ovat kokoontuneet yhteiselle aterialle, jonka Julie on loihtinut. Julie on tajunnut pitävänsä ruuanlaitosta sen itsensä vuoksi ja oppinut erään tärkeimmistä asioista ihmiselämässä: voi saa kaiken maistumaan paremmalta.