Hiljainen paikka osa 2 valkokangas

Vuoden lykkäyksen jälkeen Hiljainen paikka osa 2 vyöryy valkokankaalle suuren elokuva-aallon mukana. Vaikka elokuva edustaa kauhugenreä, se saa taistella katsojaluvuistaan muiden kauhuelokuvien kanssa. Samaan aikaan kun onnettomasti ensi-iltansa saavat myös muun muassa odotetut jatko-elokuvat Kirottu kolmannella yliluonnollisella osallaan sekä Saw-elokuvasarjan kidutusteemaa jatkava jälkinäytös Spiral: From the Legacy of Saw.

Hiljainen paikka osa 2 aloittaa prologilla, jossa palataan apokalypsin päivään numero yksi, paljastaen miten kuuloherkät hirviöt saapuivat maahan meteoriittien mukana. Tästä nopeasti siirrytään päivään 474, suoraan ensimmäisen elokuvan jälkeiseen aikaan. Juoni paljastaa Abbottien perheen poistuvan suojattomalta farmiltaan, ja törmäävän sattumalta jo prologissa esitettyyn ja ensimmäisessä elokuvassa menehtyneen perheenisä Leen (John Krasinski) ystävään Emmettiin (Cillian Murphy).

Hiljainen paikka (2018) vetosi moneen meluisana nykyaikana, kun on oikeasti pidettävä suu kiinni henkensä uhalla. Tuotamme kaikenlaisia ääniä, joten se toi karmivuutta elokuvaan. Koronan myötä hiljaisuus ja siitä nauttiminen on kuitenkin astunut monen elämään, ja arvostamme hälyn poissaoloa eri tavalla, eikä se enää ahdista menevää yhteiskuntaa.

Tämä voisi olla yksi syy, miksi Hiljainen paikka osa 2 ei toimi enää samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Se on jo nähty, ja olemme eläneet saarrettuna ja erillään muista pari vuotta. Siksi elokuvan asetelma ei enää onnistu samalla tavalla hätkähdyttämään.

Alussa näytetty maapallon valtaus herätti kiinnostusta. Huomasin janoavani prologin tapahtumia lisää. Esinäytöksenä Hiljainen paikka osa 2 olisi tuonut uuden asetelman ja kiinnostanut eri tavalla yleisön tietäessä mitä on edessä, kun hahmot joutuisivat opettelemaan alieneiden aikeet ja kyvyt alusta lähtien. Sen sijaan elokuvassa poljetaan paikallaan toistaen sitä samaa, mikä tuli nähtyä jo ensimmäisessä elokuvassa.

Suurin kompastuskivi onkin, että elokuva ei tuo kerta kaikkiaan yhtään mitään uutta edeltäjäänsä. Abbottien perhe kiinnosti rooleissaan ensimmäisessä elokuvassa, mutta jatko-osassa roolisuoritukset ovat yhtä väsähtäneitä kuin itse juoni. Kukaan hahmoista ei onnistu nostamaan elokuvaa niin, että sitä jaksaisi katsoa kiinnostuneena. Sen sijaan elokuvaa seuratessa huomaa seuraavansa kellonaikaa viiden minuutin välein, kauanko tätä on vielä jäljellä. Se, jos mikä, on aina huono merkki elokuvasta.