Kätketty valkokangas

Ranskan kuuluisa symboli, kukko, teurastetaan ihan kirjaimellisestikin itävaltalaisen Michael Haneken uusimassa elokuvassa Kätketty. Jo ohjaajan aiemmat työt, kuten Funny Games (1997) ja Pianonopettaja (2001), ovat luodanneet ihmismielen pimeitä salaisuuksia raa’alla ja jäytävällä tavalla. Kätketty jatkaa tätä tutkimusmatkailua, tosin vähemmällä väkivallalla kyllästettynä.

Juuri näkyvän väkivallan puute tekeekin elokuvasta niin vaikuttavan, kun historian taakka avataan eleettömästi katsojien itsensä tulkittavaksi. Yksilön tai kollektiivin syyllisyydelle ja vastuulle ei vain löydy kantajia tässä psykologisessa tutkielmassa, jossa ongelmat lakaistaan maton alle.

Poroporvarilliset Georges (Daniel Auteuil) ja Anne (Juliette Binoche) elävät tyytyväisinä keskiluokkaista elämäänsä, kunnes heidän ovelleen alkaa ilmestyä ahdistavia videonauhoja. Aluksi nauhat sisältävät vain ulkokuvaa heidän talostaan, kunnes vähitellen niiden sisältö alkaa viitata suorasukaisemmin Georgesin historiaan ja antavat kenties viitteitä niiden lähettäjästä. Pariskunnan välit kiristyvät, ja lopulta he epäilevät kaikkia, jopa omaa teini-ikäistä poikaansa nauhojen lähettäjäksi. Nauhojen tuoja ei elokuvassa kuitenkaan yksiselitteisesti selviä, eikä sillä lopulta ole suurtakaan merkitystä. Erittäin häiritsevä historia niiden taustalta kuitenkin paljastuu.

Yhteiskuntakriitikkona Haneke paljastaa ranskalaiseen yhteiskuntaan, ja koko läntiseen maailmaan, sisäänkirjoitetun piilorasismin ja kaksinaamaisen itsekkyyden, ja viittaa samalla myös USA:n terrorisotaan. Päähenkilö Georges symboloi juuri sitä keskivertokansalaista, joka ei edes huomaa missä kohtaa on mennyt harhaan, vaan elää omaa itsekästä elämäänsä itsetyytyväisyyden verho silmiensä edessä.

Algerialaissyntyisen Majidin (Maurice Bénichou) kohtalo ei Georgesia tai tämän äitiä (Annie Girardot) hetkauta suuntaan eikä toiseen, samalla tavoin kuin Ranska on kääntänyt selkänsä entisille siirtomailleen ja niiden jälkeläisille. Nyt länsimaalaiset pelkäävät ja vihaavat näitä muukalaisia, jotka eivät enää tyydykään orjan kohtaloonsa, vaan tavoittelevat parempaa elämää itselleen.

Haneke luottaa staattisiin pitkiin otoksiin ja katsojia myös vieraannutetaan elokuvan alusta asti, kun ohjaaja näyttää useita minuutteja kestäviä pätkiä Georgesin saamista videonauhoista. Samalla lailla elokuvan ja videonauhojen "todellisuutta" sekoitetaan pitkin matkaa, jolloin jokaisessa kohtauksessa katsoja joutuu miettimään, mitä on nähnyt ja mikä on sen suhde aiemmin nähtyyn. Tavoilleen tyypillisesti Haneke myös onnistuu saamaan veteraaninäyttelijöistään irti huippusuoritukset, varsinkin Daniel Auteuil on suorastaan piinavan hyvä ulkokultaisena Georgesina, jonka kuoren alta paljastuu vähemmän miellyttävä mies.

Palkintogaaloissa elokuvalle ja sen tekijöille onkin sadellut ansioita. Kätketty palkittiin viime vuoden parhaana eurooppalaisena elokuvana, ja Hanekelle taas annettiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinto. Kaikki ansaitusti, sillä niin häiritsevästi Haneken työ kaivautuu länsimaisen identiteetin pinnan alle.

Raskaista teemoistaan huolimatta Kätketty on kuitenkin helposti lähestyttävä ja Haneken elokuvista kenties kaikkein viihdyttävin. Aivan täydellisyyteen Kätketty ei kuitenkaan nouse, sillä allegorioiden ja symbolien ylenpalttisuus turruttaa jo ennen loppua, vaikka siellä se suurin salaisuus kenties vasta paljastuukin.