Suden aika valkokangas

Elokuvat voidaan kategorisoida karkeasti niihin, jotka antavat katsojilleen armon ja niihin, jotka sen kokonaan kieltävät. Itävaltalais-auteur Michael Haneken elokuvat, joista useimmat tuntevat Suomessa televisiossakin esitetyt Funny Gamesin (1997) ja Pianonopettajan (2001), ovat olleet jälkimmäisen luokan ehdotonta eliittiä. Niissä on kiteytynyt eurooppalaisen älykkään elokuvan voimakas perinne, jossa taide ei palvele ainoastaan taiteen ja estetiikan päämääriä, vaan on keinona esittää yhteiskunnallista kritiikkiä, eettisiä mielipiteitä ja pohdintoja moraalista, inhimillisyydestä, rakkaudesta ja väkivallasta.

"Ihmiset on ilvesheimo", runoili Eino Leino aikoinaan Äijön suulla ja yhteiskuntasopimusteoreetikot ovat toistuvasti vedonneet ihmisen luonnontilaiseen homo homini lupus -mentaliteettiin. Yhteiskuntaelämän ja sosiaalisten suhteiden perustan ollessa heiveröisellä sopimuksenvaraisuudella liimattua elää yhteiskunnassa jatkuva pelko ja huoli näiden sopimusten rikkomisesta ja niiden varaan rakennettujen infrastruktuurien ja instituutioiden pettämisestä. Mutta miten käykään sopimusten, jos kyseiset infrastruktuurit ja instituutiot romahtavat ensin? Tällaisesta asetelmasta alkaa Suden aika.

Määrittelemätöntä kriisiä pakeneva perhe löytää lomamökkinsä vieraiden käsistä ja perheen äiti Anna (Isabelle Hubbert) ja lapset Eva (Anaïs Demousties) ja Ben (Lucas Biscombe) joutuvat jatkamaan matkaa epätoivoissaan ilman isää, varusteita ja päämäärää. He kohtaavat matkallaan nuoren irtolaisen (Hakim Taleb), joka ohjaa heidät junaradan varrella olevaan junaa odottavien yhteisöön, jossa eloonjäämisen ja selviytymisen pelkistyneet tarpeet murtavat ihmisten sivilisoituneen pintakudoksen ja pakottavat esiin jotain ihmisyydelle paljon olennaisempaa ja todellisempaa.

Todellisuuden konventioiden luonnetta ennenkin luodanneelle ja kritisoineelle Hanekelle Suden ajan tematiikka on siis tuttua, mutta ennen hän ei ole pakottanut visioitaan näin tyhjään tilaan, jonka hypoteettisuus muuttaa elokuvan eräänlaiseksi audiovisuaaliseksi koelaboratorioksi, missä Haneke ankarana antiesteetikkona ei tunne katsojaa kohtaan juurikaan myötätuntoa, vaan kerronta ja tarina etenevät rinta rinnan ilman sen suurempia vihjeitä tapahtumien syistä tai selityksistä. Samalla elokuva saavuttaa odotetun hanekelaisen etäisyyden, viileyden ja armottomuuden. Tällä kertaa Suden ajan sanoma kuitenkin luistaa enemmän kohti tavallista toiveikasta humanismia, jonka puitteissa elävät universaalin inhimillisyyden ja välittämisen tarpeen kauniit aikeet.

Suden aika ei ole tunteellinen elokuva kenenkään muun kuin Haneken mittapuiden mukaan, mutta taiteen ja ei-taiteen, hardcoren ja softcoren, todellisuuden paljastamisen ja valheen vahvistamisen rajat ovat partaveitsellä leikattuja, ja Suden aika ottaa muutaman askeleen rajan väärällä puolella. Siitä huolimatta vaativana ja ahdistavana elokuvana se antaa osviittaa niistä aivan liian vähän elokuvan keinoin ja päämäärin tutkituista ihmisyyden alueista, joissa todellisuuteemme väellä ja vaivalla sovitut rajat ja kategoriat menettävät voimansa ja merkityksensä ja murtuvat sen tietoisuuden alla, että ihminen voi tehdä toisin.