Naapurit valkokangas

”Komedia on elokuvataiteen häpeäpilkku”, eräs cinefiili totesi minulle taannoin. Tämän päivän Hollywood-komedioiden luokattomuuden huomioiden lausumaa on helppo ymmärtää, joskaan aivan yhtä jyrkästi en julistaisi edes Naapurien jälkeen. Syytä ehkä olisi, sillä Naapurit on elokuvan häpeätahra. Huonous ei kuitenkaan juonnu lajityypistä vaan on seurausta kelvottomasta käsikirjoituksesta, puolihuolimattomasta ohjauksesta ja heikosta näyttelijäntyöstä.

Avauskohtauksessa Seth Rogenin ja Rose Byrnen esittämä pariskunta harrastaa seksiä keittiön tuolilla vauvan katsellessa heitä. Asetelmassa on kaikessa luonnollisuudessaankin koomista potentiaalia, joka hassataan heti kättelyssä aivokuolleeseen dialogiin ja surkeaan näyttelemiseen.

Tällä viitoituksella mennään seuraavat puolitoistatuntia.

Elokuvan keskiluokkainen pariskunta on ostanut talon mukavalta lähiöalueelta, mutta idylli särkyy heti alkuunsa, kun naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta. Naapurien sopuisa taival nousee nopeasti pystyyn veljeskunnan metelöinnin ja bileiden myötä.

Tarkoitus on kaiketi ollut repiä hauskuuttaa naapurien keskinäisestä kahnailusta. Homma jää kuitenkin täydelliselle tossuasteelle Aku Ankan ja Teppo Tulpun mittelöihin verrattuna. Tämä onkin elokuvan suurin ongelma. Se yrittää olla roisi, mutta tuhmat jutut, marisätkät ja parit tissit eivät tee elokuvasta roisia. Siihen tarvitaan asennetta, jollaisesta kokemattomilla käsikirjoittajilla ja b-sarjan ohjaajalla ei ole ollut mitään käsitystä. Naapureihin verrattuna American Pietkin ovat hauskoja ja roiseja.

Seksin kuvaaminen ja siitä puhuminen ovat asteittain höllentyneet Hollywood-elokuvissa. Tusinatekijät ovat tästä vapaudesta niin innostuneita, etteivät ymmärrä harjoittamallaan ryöstöviljelyllä vievänsä aiheen käsittelystä kaiken kiinnostavuuden. Ja niin luonnollinen asia kuin seksi onkin, haluaako kukaan nähdä alastonta Seth Rogenia harjoittamassa vaakamamboa vatsamakkarat hyllyen?

Tuskin.

Naapurit myös viimeistään todentaa sen, että Rogen on koomikkojen heinäseivästäkin eli Vince Vaughnia kehnompi naurattaja. Miehen kapean repertuaarin rajat ovat tulleet vastaan jo monta elokuvaa sitten. Tai pöljältä näyttäminen ja meuhkaaminen edustavat komiikkaa, jota en ymmärrä.

Surullisinta sekavassa pannukakussa on, että ne huumorin alut, jotka lepäävät lapsen tuomassa elämänmuutoksessa jäävät kokonaan hyödyntämättä. Lapsi on tarinassa seinäkoriste, jonka vanhemmat voivat aina jättää jonnekin, kunhan mukana on itkuhälytin. Näinhän se menee.