The Crow valkokangas

The Crow vaikuttaa pintapuolisesti omaavan ominaisuuksia, jotka saattaisivat kiinnostaa yleisöjä. Se on päivitetty versio vuonna 1994 ilmestyneestä kulttiklassikosta, ja uusintafilmatisointia tähdittää hyvin suositusta Se-elokuvasta (2017) ja tämän jatko-osasta mainetta saanut Bill Skarsgård. Toteutus on tässä tapauksessa kuitenkin poikkeuksellisen yksitoikkoinen ja mielikuvitukseton. Onkin vaikea miettiä, kuka haluaisi katsoa lähes kaksi tuntia emotionaalisesti impotenttia surkuttelua ja sadistista väkivaltaa, joka on asetettu etäisesti tuttuihin puitteisiin.

Juoni on elokuvasta puhuttaessa kyseenalainen käsite, mutta sen pääpiirteet on nopeasti summattu. Eric (Skarsgård) on moniongelmainen mies, joka tapaa ja rakastuu päihdehoidossa Shellyyn (FKA twigs). Kun väkivaltainen tragedia erottaa heidät, Eric saa yliluonnolliset voimat vääryyden korjaamista varten.

Elokuvan rakenne muistuttaa palapeliä, jonka paloista puuttuu puolet. Nimettömät ja joskus tuntemattomat hahmot ilmestyvät ruudulle vain liikuttaakseen tarinaa. Jotkut heistä vain häviävät myöhemmin. Ei ole selvää, onko katsojan edes tarkoitus ymmärtää kaikkien hahmojen osaa tarinassa.

Monet kohtaukset kestävät vain joitakin sekunteja raahaten tarinaa eteenpäin ilman luontevaa yhteyttä menneeseen tai tulevaan. Varsinkin loppupuolella kohtauksia taas venytetään uuvuttavilla hetkillä, joissa kamera yrittää löytää jotain aitoa tunnetta Ericin kasvoilta. Elokuva pysähtyy kuin seinään seuratakseen, kun päähenkilö suree kohtaloaan tyhjissä huoneissa tai kävelee seuraavaa juonta edistävää kohtausta kohti. Syntyy vaikutelma, että leikkausvaiheessa on jouduttu rakentamaan elokuva paloista, jotka eivät mitenkään aseteltuina muodosta koherenttia kokonaisuutta.

The Crow sisältää paljon toimintakohtauksia, mutta sitä on soveliaampi kuvailla väkivaltaelokuvaksi. Lähes koko elokuvan jälkipuolisko koostuu merkityksettömästä tappamisesta. Tämän toteutuksessa ei ole hyödynnetty luovaa koreografiaa tai katsojan huomiota taitavasti manipuloivaa leikkausta, kuten esimerkiksi John Wick -elokuvissa. The Crow ei selvästi tähtää näiden elokuvien viihteelliseen ja verraten kevyeen nautintoon, mutta sen omat pyrkimykset verenvuodatuksen osalta jäävät täysin mysteeriksi. Mielikuvitukseton teurastus ei hetkeäkään jännitä, ja siitä jää käteen väin tynnyrikaupalla tekoverta ja likainen olo.

Hämmentävimpiä elementtejä uusintaversiossa on alakulttuurityylin lähes totaalinen puuttuminen. Alkuperäinen The Crow (1994) on yksi goottikulttuurin tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia ilmentymiä valtavirtaelokuvassa. Tällä kertaa päähenkilö ei kuitenkaan ole surumielinen rokkari, jonka kostoon kuuluu pahisten muistuttaminen näiden rikkomuksista. Eric on niin täysin vailla luonnetta, että edes yhden adjektiivin keksiminen on mahdoton haaste. Hahmosta jää mieleen vain rap-artistin parodiaa muistuttavat naamatatuoinnit ja pukeutuminen.

Häiritsevin piirre The Crow’ssa on kuitenkin tapa, miten se hyväksikäyttää rappioromantiikkaa estetiikkana. Elokuvan premissi kuoleman rajat ylittävästä rakkaudesta jää täysin ontoksi, sillä sen kuvaama rakkaus on läpimätä. Skargårdilla ja twigsillä ei ole ripaustakaan kemiaa, ja elokuvan käsitys romantiikasta tiivistyy päihteiden sekakäyttöön ja Rimbaud’n lukemiseen. Näin pinnallinen lähestyminen voisi toimia, jos elokuvassa olisi tervettä itseironiaa. Haudanvakavassa toteutuksessa se ainoastaan suututtaa.