Beach House valkokangas

Pienen budjetin kauhuelokuvat hyötyvät omaperäisen tunnelman luomisesta sekä rajatun toteutuksensa tehokkuudesta. Jeffrey A. Brownin ohjaama Beach House (2019) on lähtökohdiltaan tällainen elokuva. Se alkaa lupaavasti psykologissävytteisenä rajatun tilan kauhuna, mutta muuttuu asettamistaan korkeista odotuksista huolimatta genrensä kliseitä toistavaksi pettymykseksi.

Selittämättömistä syistä toisistaan erossa ollut nuoripari, astrobiologiaa yliopistolla lukeva Emily (Liana Liberato) ja tämän pitkään poissa ollut poikaystävä Randall (Noah Le Gros) saapuvat jälkimmäisen isän omistamalle rantahuvilalle hiljaisen lomakauden ulkopuolella. He kohtaavat samaan taloon sattumalta saapuneen omituisenoloisen vanhemman avioparin Mitchin (Jake Weber) ja Janen (Maryann Nagel). Yhteisen illallisen ja stimulanttien nauttimisen jälkeen alkaa rannalta nouseva sumu ja sen mukanaan tuomat hohtavat alkueliöt vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen.

Mysteeriä luova hidastempoinen elokuva esittää monia vihjeitä siitä, mistä siinä oikeasti voisi olla kysymys aina huumehoureesta aikaluuppiin ja muukalaisten ihmisruumiiden valtaukseen asti. Vihjeitä annetaan päähenkilö Emilyn opintojen sekä radiolähetyksen kuuntelun perusteella. Juonenlangat ilmaan jättävässä tarinassa millään ei lopulta tunnu olevan mitään väliä elokuvan väsähtäneeltä vaikuttavan huipennuksen kannalta.

Esikoisohjaustaan tekevä Brown tuntuu inspiroituneen John Carpenterin Usvasta (The Fog, 1980) sumun näyttäessä myös Beach Housessa lähinnä ylikierroksilla käyvän savukoneen tuotokselta. Ideoita on lainattu myös George A. Romeron yhteiskunnallisista zombikauhuelokuvista. Kummankaan mestarin jalanjäljille ei edes päästä vaan lähes puolet elokuvasta vieneen hitaan pohjustuksen jälkeen ajaudutaan perinteisen nuorten selviytymiskauhun pariin.

Parasta Beach Housessa on sen alkupuolen lähinnä elokuvakerronnallisiin keinoihin luottava kauhunilmapiirin rakentaminen ja auringonpaahtamalle rannalle saapuneen pääosanelikon välille muodostuva epävarmuuden ilmapiiri. Paikoittain hieno maisemakuvaus muistuttaa Sam Raimin Evil Dead -elokuvista, mutta tavoittelee turhaa dokumentaarista heiluntaa. Beach Housessa Lovecraftin teemat yhdistetään muukalaisbiologisen Hävityksen (Annihilationin, 2018) kuvastoon outoine eliöineen ja hohtavine kasveineen, jotka kaikki jätetään kuitenkin vain taustaksi ontolle tarinalle

Night Visionsin esittämä ja vasta nyt Suomessa laajemmin levittämä parin vuoden takainen indiekauhu voisi olla raikas tuulahdus elokuvateattereiden mammuttimaisen tehoste-elokuvatarjonnan keskellä, mutta jättää jälkeensä lähinnä pilaantuneen kananmunan hajun. Beach Housen sopivampi julkaisupaikka olisikin ollut suoratoistossa, jonka keskinkertaisuuksien keskellä se olisi voinut osoittautua positiiviseksi yllätykseksi.