Anna joen virrata valkokangas

Norjalais-suomalainen elokuva Anna joen virrata nostaa esiin meilläkin ajankohtaisen aiheen saamelaisten kohtelusta ja heidän oikeuksistaan. Nuori saamelainen opettaja Ester (Ella Marie Hætta Isaksen) kamppailee oman identiteettinsä kanssa ja löytää vähitellen itsensä ja äänensä osallistuessaan Altajoelle rakennettavaa vesivoimalaa vastustavaan kansanliikkeeseen. Ester on fiktiivinen hahmo, mutta taustalla olevat tapahtumat ovat todellisia reilun neljänkymmenen vuoden takaa.

Saamelaisten kohtelua on käsitelty elokuvissa aiemminkin. Muun muassa saamelaistaustaisen ohjaaja Nils Gaupin Kautokeinon kapina (2008) käsitteli vuoden 1852 tapahtumia, joiden taustalla vaikuttivat saamelaisten oikeuksien polkeminen ja heidän maidensa haltuun ottaminen. 130 vuotta myöhemmin Altajoen tapahtumien taustalta löytyvät edelleen samat juurisyyt.

Laajemmassa katsannossa kyse on modernisaatiokehityksen nurjasta puolesta, joka on kohdistunut muun muassa alkuperäiskansoihin ja heidän oikeuksiinsa. Kyse on 1800-luvulla vauhtiin päässeestä kehityskulusta, jossa teollistumisen saavutukset löivät kättä silloisen tieteellisen maailmankuvan kanssa luoden ihanteen ihmisen – ennen kaikkea valkoisen kaukasialaisen – ja kehityksen kaikkivoipaisuudesta. Tämä yhdistettynä ihmisyyden ytimessä piilevään me ja muut -ajatteluun on tasoittanut tietä enemmistökulttuurin ylivallalle, jota voisi paikoin myös mielivallaksi kutsua, kun vähemmistöön jääneitä ihmisiä on pakotettu enemmistön muottiin. Tasapäistämisessä esimerkiksi koululaitos on ollut topakka toimija: milloin on evätty oikeus omaan äidinkieleen, milloin kepiniskuin ohjattu vasenkätisiä oikeakätisiksi.

Modernisaatiokehityksen huumassa otettuihin harha-askelmiin on vähitellen havahduttu, vaikka vauhtisokeasta kehityskulusta ei ole vieläkään päästy eroon, joskin jonkinlaista rimpuilua on ollut jo havaittavissa. Vähemmistöjen ohella kovinta hintaa on maksanut ympäristö, jonka yltiöpäinen tärveleminen on alkanut uhata jo koko ihmiskuntaa. Silti enemmistön etuihin vedoten kukaan ei tohdi vieläkään painaa talouskasvun jarrua, vaikka kuilun reuna häämöttää edessä. Liekö ihmiskunnan virkana lopulta syöksyä jyrkänteeltä sopuli-invaasion tavoin?

Pohjimmiltaan Anna joen virrata on laajan tematiikan äärellä. Yksilötarinan kautta se koettaa osoittaa oman ajattelun merkityksen ja tärkeyden. Massan mukana on ehkä helpointa ja vaivattominta mennä, mutta minne? Jos suunta ei tunnu oikealta eikä omalta, on syytä astua valtavirrasta sivuun. Ester tekee näin. Maailma ei ehkä sormia napsauttamalla muutu, mutta yksilötason ryhdistäytyminen on oikeastaan ainoita mahdollisuuksia muutokselle.

Esterin kaltaisia tarinoita on kerrottu paljon. Se ei ole ongelma, koska vahva ja tärkeä tarina kestää kertomisen yhä uudestaan ja uudestaan. Ongelmana, jos sellaisen haluaa nähdä, on käsikirjoittaja-ohjaaja Ole Giæverin valitsema elokuvallinen tyyli, joka nojaa menneiden vuosikymmenten yhteiskunnallisen elokuvan perintöön aina 1970-luvun Hollywoodista lukien.

Tällaisen tyylin ystäville, jollaiseksi itsekin lukeudun, kyse ei ole ongelmasta, mutta jos asiaa katsoo elokuvataiteen ja nykyajan näkövinkkelistä, Anna joen virrata on elokuvallisesti jopa hieman ummehtuneen oloinen. Esterin hahmoon on kirjoitettu paljon sellaista, joka todennäköisesti resonoisi nuorempiinkin katsojasukupolviin, mutta Esterin ympärille rakennettu elokuvallinen maailma ja tarinan kuljetus ovat ajastaan jääneitä. Anna joen virrata virtaa ikään kuin vanhan valtavirran viemänä. Kysymys on tyylistä, josta voi olla montaa mieltä.

Elokuva on vahvimmillaan kohtauksissa, joissa Esterin ajatukset ja identiteetti alkavat löytää oman uomansa. Ne ovat hyvin intiimejä hetkiä, joihin voi samaistua, jos on joutunut kohtaamaan jotain sellaista, jossa jokin itselleen tärkeä on muuttunut tai jopa tuhottu muiden toimesta. Tästä on annettava ansiota myös Esteriä näyttelevälle laulaja-näyttelijä-aktivisti Ella Marie Hætta Isaksenille.

Elokuva ei täysin löydä tasapainoa Esterin henkilötarinan ja yhteiskunnallisen tarinan välille. Sisällöllinen vuoropuhelu tapahtuu pitkälti Esterin tarinassa, jolloin aiheet saamelaisten kohtelusta ja kokemuksista avautuvat ruohonjuuritason kautta. Kerronnallisesti ratkaisu on hyvä, mutta edellyttää katsojalta melko vankkaa pohjatietoa aiheesta, jotta asioiden tarvittava kontekstiin laittaminen onnistuu elokuvaa katsoessa. Mikrotason laajeneminen makrotasolle on siten riippuvaista katsojasta.

Jos elokuvaa katsoo tietämättä aihepiiristä paljoakaan etukäteen, kaksi tuntia voi käydä pitkäksi. Varsinaista tyhjäkäyntiä ei elokuvan kerronnassa ole, mutta kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä. Hyvä esimerkki kiteyttämisen hyödyistä yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta käsittelevien elokuvien osalta on Aleksi Salmenperän Jättiläinen (2016), jossa puolessatoista tunnissa kyettiin kertomaan vastuuseen heräävän yksilön kautta hyvin monisyinen tarina. Tälle tasolle Anna joen virrata ei yllä, vaikka tärkeää ja laajaa aihetta puhuttelevasti käsitteleekin.