Ihastumisesta ja ystävyydestä
Suomalaiset pientuotannot, hienommin sanottuna independet-elokuvat eli tuotantotukien ja vakiintuneiden tuotantoyhtiöiden ulkopuolella tehdyt elokuvat ovat saaneet viime vuosina ilahduttavasti tilaa ja näkyvyyttä. Riippumattomat elokuvat nähdään usein vaihtoehtoina kaavoihinsa kangistuneille valtavirtaelokuville. Maailmalla näistä lähtökohdista nouseekin aika ajoin rohkeudessaan ja ennakkoluulottomuudessaan hyvinkin kiinnostavia elokuvatapauksia. Suomessa tällaista ei ainakaan toistaiseksi ole vielä tapahtunut.
Kotoisissa independent-elokuvissa on ollut yritystä, mutta rajoja rikkova rohkeus on näkynyt lähinnä yksittäistapausten aihevalinnoissa elokuvallisen innovatiivisuuden konkretisoituessa satunnaisiin kohtauksiin. Elokuvallisesti mitään merkittävää ei ole nähty, eikä nähdä tälläkään kertaa, kun ensi-iltavuorossa on Mikael Syrjälän esikoiselokuva Elvis & Onerva.
Onerva (Mimosa Willamo) on luokan uusi tyttö, johon Elvis (Johannes Brotherus) kiinnittää heti huomionsa. Kaveriporukassa nuoret tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat. Puheet ja teot eivät kuitenkaan aina mene nuorilla yksiin kamppailussa oman minäkuvan muodostumisen kanssa yhteisön asettamissa paineissa.
Elokuvan vilpitön tarkoitus on käsitellä yksinjäämisen ja hyväksytyksi tulemisen haasteita lukuisten muiden nuorisokuvausten tavoin. Aiheet ovat tärkeitä, mutta käsikirjoitus ja sen elokuvallistaminen eivät saa jalostettua esiin mitään kovin konkreettista. Aikuisten maailmasta vielä ulkopuoliset nuoret hakevat elämälleen täyttymystä yhdessäolosta ja päihtymisestä, ja tästä nuoruuden kaavasta poikkeaminen nähdään rintamakarkuruutena, jota omia polkujaan hakevat koettavat peitellä puheillaan.
Elvis & Onerva kärsii hyvin samanlaisista ongelmista kuin kuukausi sitten ensi-iltansa saanut Samppa Batalin Äiti. Käsikirjoituksessa sanottavaa ei ole saatu fokusoitua kunnolla ja elokuvassa kokonaisuus hajoaa vielä enemmän, kun ei ole maltettu karsia rönsyjä vaan mukana on pidetty paljon sellaista, joka ei vie tarinaa eteenpäin tai syvennä henkilöhahmoja. Tiukasti pääpariinsa keskittyessään Elvis & Onerva olisi voinut toimia puolituntisena lyhytelokuvana kuten aikanaan Klaus Härön Yölento (1999).
Syrjälä ei ole kuitenkaan malttanut pitäytyä pääparissaan vaan mukana pyöritetään isompaa nuorten rinkiä, joka ei kuitenkaan syvennä aihekäsittelyä sen laajemmaksi. Kaveripiiriin ja sen tuomaan painostukseen olisi voitu viitata vain taustatekijänäkin. Vieläkin irrallisempia ovat muutamaan kertaan nähtävät Elviksen ja Onervan vanhemmat, joiden avulla on varmaan ollut ajatus taustoittaa päähenkilöitä. Kotikohtaukset ovat tyylillisesti kuitenkin irrallisia muusta elokuvasta ja niiden ainoaksi tarkoitukseksi tuntuu jäävän toimia jonkinlaisena absurdin huumorin ulottuvuutena muutoin realistisessa nuorten maailmassa. Tämä olisi kaivannut kuitenkin enemmän syventämistä.
Elokuvalliseen kerrontaan on ripoteltu mukaan muun muassa kasarimusiikkivideomaisia hidastuksia, joilla ei tunnu olevan kerronnan tai ilmaisun kannalta selkeää tarkoitusta, elokuvallista motivointia. Esteettiskerronnalliset kummallisuudet kielivät siitä, ettei kokonaisuudesta ole vielä täysin kyetty hahmottaman elokuvallisesti eheää lopputulosta. Reilun tunnin mittaisenakin elokuva tuntuu osoitteettomuudessaan pitkäveteiseltä.
Aikuistumisen ja itsenäistymisen kynnyksellä olevista nuorista on tällä vuosikymmenellä tehty sen verran vaikuttavia elokuvia, kuten Jussi-voittajat Kohta 18 (2012) ja He ovat paenneet (2014), että varsinkin nuorisokuvausten saralla uusilta tekijöiltä kaipaisi rohkeampia ja ennakkoluulottomampia avauksia ja tulokulmia perkaamaan tämän ajan nuorison tuntoja kuin tutut ja turvalliset nuorisokliseet.
Elvistä & Onervaa kannattelee onneksi nuorten näyttelijöiden Johannes Brotheruksen ja Mimosa Willamon karisma ja keskinäinen kemia. Kummassakin on sitä ison kankaan täyttävää taikaa, joka saa ainakin välillä unohtamaan heidän ympärilleen kootun elokuvan puutteita.
Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä
Seuraava:
Long Shot – Mahdoton yhtälö
Vaikka tähdet pistävät parastaan, Long Shot ei ole kestoonsa nähden tarpeeksi hauska tai romanttinen.
Edellinen: Rocketman
Koruton rehellisyys ja musikaalien ilmaisukeinot eivät pelasta Elton Johnin kaavamaista muusikkokuvaa.