Kaksoismurha valkokangas

Sanotaan, että naisen koston on julma, mutta Kaksoismurhan katsonut voi valitettavasti todeta, että naisen kosto voi olla myös tylsä. Ainakin silloin, kun se esitetään näin rutiininomaisesti tehdyssä, kaikki mehukkaat ainekset mauttomaksi mössöksi muuttavassa elokuvassa. Juuri sellaisessa, josta saisi venytettyä kivan kolmiosaisen tv-elokuvan. Juuri sellaisessa, jonka katsominen jää mieleen yhtä hyvin kuin McDonalds-ateria.

Pelin asetelmat selviävät jo alussa: on lipevä aviomies ja rehellinen, mieheensä luottava vaimo. Syyttömänä miehensä murhasta tuomittu nainen huomaa vankilassa, että siippa ei olekaan mennyt manan maille vaan kekkuloi toisella puolella maata naisen ex-ystävän kanssa. Miehellä on mukanaan lapsi ja rahat, naisella edessä kalterit. Millä tavoin nainen pystyy hankkimaan lapsensa takaisin ja etsimään henkilöllisyytensä muuttaneen miehen?

Toisilla painotuksilla Kaksoismurhasta olisi tullut hysteerinen jännityselokuva tai kyyninen Film Noir -pastissi. Vääryyttä kärsineen kosto ja konnan uusi nousukasmainen elämä ovat tuttuja aiheita rikoselokuvan historiassa, ja kostava nainen toisi lautaselle vielä maukkaan lisukkeen. Raaka-aineiden käsittelyyn vaadittaisiin vaikkapa John Dahlin (Red Rock West, Kill Me Again) tapaista perinnetieteoista tyyliniekkaa, jonka elokuvissa toiminnallinen tarina yhdistyy kerronnan ekonomisuuteen. Kaksoismurhasta ei ole tehty tiukkaa rikoselokuvaa eikä myöskään lastaan etsivän äidin epätoivoa kuvaavaa draamaa, vaan jotain siltä väliltä, siis ei mitään kiinnostavaa.

Pääosan esittäjät nostavat hieman elokuvan osakkeita. Ashley Juddin luonnollisen kuvaukselliset kasvot muistetaan Philip Ridleyn aliarvostetusta helmestä The Passion of Darkly Moon. Tommy Lee Jones on - tosi yllättävää - taas etsivänä esittämässä moneen kertaan nähtyä roolihahmoa varmaotteisesti, muttei mitenkään muistettavasti.

Aussiohjaaja Bruce Beresford on tehnyt hyviäkin elokuvia, mutta nyt jälki on ikävän tasapaksua. Teknisesti Kaksoismurha on toki hallittu kokonaisuus: alun avarista merimaisemista siirrytään jouhevasti vankilamiljööseen ja sitten New Orleansiin, jonka paikallisväriä käytetään taiten hyväksi. No, tämähän on yhtä mielenkiintoista tietoa kuin se, kuinka monta minuuttia pastaa on keitetty. Sama se miten keitetään, kun annoksen maku on mauton ja kattaus vielä mielikuvitukseton.