Seitsemännen portaan enkeli valkokangas

Frank McCourtin Pulitzer-palkittu omaelämäkertaromaani Seitsemännen portaan enkeli (Angela’s Ashes) teki irlantilaisesta Limerickin kaupungista kerralla kuuluisan. Kaupunkiin, jonka matkaoppaat yleensä kehottavat kiertämään kaukaa, alkoi kirjan ansiosta tulvia turisteja joka puolelta maailmaa. Limerickiläiset itse eivät olleet asiasta pelkästään ihastuksissaan: ikään kuin maineessa Irlannin "puukotuspääkaupunkina" ei olisi ollut tarpeeksi, nyt kaupunkiin yhdistyi ihmisten mielissä myös lohduton köyhyys ja kurjuus, jota McCourt lapsuudentilinteossaan kuvasi.

Alan Parkerin näkemys Frank McCourtin lapsuudesta 1930-40 -lukujen taitteen Limerickissä ei jää jälkeen McCourtin omista kauhutarinoista. Elokuvassa sataa kaatamalla 16 vuotta yhteen menoon, ja kiitettävässä määrin kuvissa lentävät myös oksennus, virtsa ja muut nestemäiset ruumiineritteet. Puhumattakaan Guinnesistä, joka on vähintään yhtä merkittävä syy McCourtin perheen alamäkeen kuin kaupunkia alati kasteleva sade. Kun fyysiseen kurjuuteen lisätään vielä ahdistava katolinen kaksinaismoraali, pappien ja opettajien mielivalta, ei nuoren Frankin elokuvan lopussa tekemää ratkaisua lainkaan ihmettele.

Mikä tässä kurjuudessa sitten on niin kiehtovaa, että siitä kertovat kirjat myytiin loppuun ympäri maailmaa ja se haluttiin ikuistaa valkokankaallekin? Perustarina kun on melko tavanomainen nuoren pojan kasvukertomus: köyhän perheen lapsikatraan vanhimpana varttuva Frank käy läpi lapsuuden leikit ja aikuistumisen riitit ensimmäisestä ehtoollisesta ekaan kertaan setvien samalla ristiriitaisia tunteitaan vanhempiaan kohtaan.

Vanhempia puolestaan voisi syyttää jopa kliseisyydestä, ellei heidän hahmojensa tietäisi jossain määrin nojaavan todellisten ihmisten luonteenpiirteisiin. Isä on hyväntahtoinen mutta onnettomuudekseen heikolla tahdonvoimalla ja suurella viinanhimolla varustettu rassu, äiti taas tuota sitkeää tyyppiä, joka raapii kynsin hampain elantoa vuoroin karttuvalle, vuoroin harvenevalle lapsiparvelleen. Isän roolissa nähdään rakastettavia retkuja näyttelemään tottunut Robert Carlyle. Äitiä esittävä Emily Watson on puolestaan jumiutunut maailman murjomiin naistyyppeihin siinä määrin, että sanoo jo kaipaavansa vaihtelua.

Kirjan menestyksen ymmärtää jo McCourtin loistavien tarinaniskijän taitojen takia. Miehellä on pistämätön kyky taikoa arjen pienistä (tai no, aika isoista tässä tapauksessa) vastoinkäymisistä lakonisen huumorin sävyttämiä anekdootteja. Elokuvassa sama anekdoottimainen rakenne ei välttämättä toimi yhtä hyvin, mutta silti sekin saa puolelleen kaiken kurjuuden läpi paistavalla optimismillaan. Liikuttavaa on myös elokuvan välittämä ymmärtäväisyys ihmisen heikkoutta kohtaan, mistä Frankin suhde isäänsä on hyvä esimerkki. Pojan uskollinen rakkaus isää kohtaan ei sammu, vaikka tämä kerta toisensa jälkeen hoippuu humalassa kotiin pubista, missä on juonut perheen kuukauden ruokarahat.

Seitsemännen portaan enkeliä ei voi olla vertaamatta Neil Jordanin pari vuotta vanhaan elokuvaan Butcher Boy (1997), joka pohjautui irlantilaisen Patrick McCaben samannimiseen romaaniin. Itse asiassa Butcher Boyssa omalaatuista teurastajapoikaa esittäneellä Eamonn Owensilla on Parkerin elokuvassakin pieni rooli. Vaikka elokuvat kerrontatavoiltaan eroavatkin melkoisesti - Seitsemännen portaan enkeli on jopa ikävystyttävän konventionaalinen Butcher Boyhin verrattuna - ne kertovat silti hyvin samankaltaiset tarinat muutaman vuosikymmenen takaisessa Irlannissa varttuvista pojista. Frank McCourtin tarina on kohottava todiste siitä, että kurjimmastakin lapsuudesta voi selvitä hengissä, kun taas Butcher Boy muistuttaa, että toisinkin voi käydä.