Pusher valkokangas

Viime kesänä sai Suomen ensi-iltansa poikkeuksellisen mielenkiintoinen tanskalaiselokuva. Nuoren leffakouluja käymättömän Nicolas Refnin Pusher kertoo huumeista ja niiden armottomasta maailmasta saaden kaiken maailman trainspottingit näyttämään lähinnä typerän hupaisalta viihteeltä.

Ohjaaja Refn vieraili viime vuoden Sodankylän elokuvajuhlilla ja Pusher olikin yksiä viime vuoden pohjoismaalaisia elokuvatapauksia. Eurooppalaisen elokuvan ikuisesta aallonpohjassa rypemisestä puhutaan aina, eikä ihme. Eurooppalaisen ja ennen kaikkea pohjoismaalaisen elokuvan tunnettavuutta suuren yleisön silmissä tuskin parantaa se, että lahjakkaiden nuorten ohjaajien hyvät elokuvat tuodaan ensi-iltaan suuriinkiin kaupunkeihin toista vuotta jälkijunassa käsiin hajoavina kopioina kesken alkukesän helteiden. Taas on tullut todistettua se, että vanhalla mantereella ei elokuvien levittämisen taidosta tiedetä vieläkään mitään. Onhan huomattavasti tärkeämpää, että lisäkopiotuen ansiosta Mr.Beania saatiin ihastella lähes joka käpykylän kankaalla kuin se että olisi myönnetty riittävästi tukea nuoren ja lupaavan ohjaajan debyyttielokuvan saattamiseksi ajallaan teattereihin. Pusher olisi ollut sen arvoinen elokuva.

Frank (Kim Bodnia) on huumediileri, pusher, joka välittää kamaa Kööpenhaminan melskeissä kamunsa Tonyn (Mads Mikkelsen) kanssa. Eräs hepokeikka kusee Frankilta pahasti ja hän jää velkaa huomattavan summan jugoslavialaiselle huumemafiosolle Milolle (Zlatko Buric). Frankin on kovisteltava asiakkailtaan saatavansa tai Milon gorillat tulevat kovistelemaan häntä.

Rujon koskettava

Pusher on kaikkea muuta kuin viimeisen päälle sliipattu ja kompromisseilla kyllästetty elokuva. Refn kertoo avoimella tulkinnalla erään yhteiskunnan nurkkauksen tarinan jättäen moraalisen paatostamisen heiluvan kameran ulkopuolelle. Paljolti käsivaralta herkälle filmimateriaalille kuvattu Frankin seitsemän päivän noidankehä on tunteidensa rujoudessa koskettavaa katsottavaa. Ahdistava hiljaisuus vaihtuu painostavaan jumputukseen valon ja pimeän vuoroleikillä siinä missä viivoja vetelevän päähenkilönsä ailahteleva mielenlaatukin.

Pusherissa vilisevät Kööpenhaminan kadut, amatöörinäyttelijät ja häilyvät kuvakulmat, ja silti kokonaisuus pysyy ihailtavasti kasassa. Rehellisyys ja aitous sekä tunteiden läpikuultava voima saavat Refnin kuvaaman väkivallan maailman näyttämään niin paljon uskottavammalta kuin esimerkiksi Martin Scorsesen, johon Refniä on verrattu, teoksissa. Muutamia pysähtyneisyyden hetkiä lukuunottamatta Pusher on osoitus siitä, että hyviä elokuvia ei välttämättä opita tekemään koulussa.