Black Mass valkokangas

Johnny Deppin tähdittämään Black Massiin (2015) liittyvä kohina alkoi jo noin puolitoista vuotta sitten. Ilmeisesti joillekin tuli yllätyksenä, että viisikymppinen Depp saattaa pakenevan hiusrajan ja vähemmän mairittelevien vaatteiden kanssa todella näyttää viisikymppiseltä. Marilyn Mansonin piilolasit ja Uuno Turhapuron hampaat sen sijaan eivät juurikaan poikkea miehen normaaleista fantasiavarusteista, joskin ne ovat erikoinen valinta realistiseen rikoselokuvaan.

Black Massin aiheena on rikoksen tielle ja FBI:n riveihin jakaantuneiden lapsuudenystävien piiritanssi, jonka askelkuvioissa lojaalisuus ja oma etu vuorottelevat toistensa jalkoja talloen.

Tosielämän rikollista, James “Whitey” Bulgeria, näyttelevän Deppin lisäksi ohjaaja Scott Cooper on jälleen kerännyt elokuvaansa kiinnostavan näyttelijäkaartin. Bulgerin nuorempaa poliitikkoveljeä näyttelee pokerinaaman kiinnostavilla kasvoillaan pitävä Benedict Cumberbatch ja läpimätää FBI-agenttia pikkunilkkiyden olemuksen hyvin omaksunut Joel Edgerton. Sen sijaan Kevin Bacon ja Peter Sarsgaard tekevät elokuvassa lähinnä läpikulkuroolit, ja naisnäyttelijöille ei ole varattu senkään vertaa tilaa.

On selvää, että Yhdysvaltojen pitkään mafiaelokuvien jatkumoon asettuvaa Black Massia verrataan genretovereihinsa. Vertailu etenkin Martin Scorsesen tunnetuimpiin mafiaelokuviin tuntuu kuitenkin oudolta, sillä niiden ote on erilainen.

Ero on helppo nähdä esimerkiksi Bulgerin tarinaa myös hyödyntävän The Departedin (2006) alussa. Siinä missä Black Mass messuaa rauhallisesti ja äärimmäisen vakavasti, The Departed potkaistaan käyntiin kannat kattoon heittävällä irkkumusiikilla. Myös rikollisten menestystä kuvaavat ilakointikohtaukset puuttuvat Black Massista lähes kokonaan. Väkivalta on elokuvassa mukana kuin pakosta, mutta sillä ei mässäillä genren tyyliin.

Black Massista puuttuu gangsterielokuville tyypillinen karismaattinen rikollishahmo. Bulger on koko elokuvan ajan etäällä, ja elää lähinnä vasikoivien rikostoveriensa kertomuksissa, jotka muodostavat lajityypille tavanomaisen kertojaäänen. Deppin näyttelemä Bulger on iljettävä ja hyytävä, mutta jää näkökulman ja jähmettyneen Dracula-olemuksensa vuoksi oman tarinansa statistiksi.

Elokuvan parrasvaloissa ei ole myöskään genren toinen perushahmo, rikollisen nappaamisesta elämäntehtävänsä tehnyt poliisi, sillä tämä jätetään suosiolla työhuoneensa pölyiseen rauhaan. Lähestymistapa voisi olla virkistävä, mikäli se toimisi paremmin, mutta yksi Black Massin ongelmista on, että oikein kukaan ei astu lavalle päähenkilön elkein.

Cooperin edellinen elokuva Rautakaupunki (2013) on myös hyvillä näyttelijöillä kyllästetty rikostarina, joka haluaa ennemmin kauhistella kuin viihdyttää. Molemmista elokuvista jää kuitenkin tunne, että Cooper yrittää sanoa enemmän kuin kykenee. Henkilökuvaukseen selvästi vakavasti suhtautuva ohjaaja onnistui parhaiten esikoiselokuvassaan Crazy Heartissa (2009), jossa Jeff Bridgesin loistavasti näyttelemän päähenkilön country-musiikin kuljettama tarina houkuttelee myötäelämään.

Nimensä mukaisesti Black Mass selvästi messuaa jostakin, mutta messun agenda jää sen verran epäselväksi, että lopun kirkkokohtaus tuntuu lähes pakoketulta. Cooper on kenties halunnut kuvata ammattirikollisuuden ja virkavallan korruption kamaluutta arkisen realistisesti ja rikollista elämäntapaa piiruakaan romantisoimatta.

Lopputuloksena on tasaisen hyvin tehtyä rikosdraamaa, josta ei vaan ole sen enempää lajityyppinsä uudistajaksi kuin oivalluksen tai tunnekokemuksen tarjoajaksikaan.