Kaunotar ja hirviö - Juhlajulkaisu kotikatsomo

Vanhaan ranskalaiseen satuun perustuva Kaunotar ja Hirviö on Disneyn animaatiovelhojen käsittelyssä taipunut lennokkaaksi musikaaliksi. Alkuperäiseen satuun verrattuna siinä on enemmän henkilöitä ihan tanssikohtausten aikaansaamiseksi. Satu kertoo keksijäisänsä kanssa asuvasta kauniista tytöstä, jonka lempipuuhaa on lukeminen. Isä eksyy hirviön linnaan myrskyä turvaan, ja niin Belle joutuu lupautumaan hirviön seuraksi. Siinä missä Lumikki, Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen ystävystyvät pienten eläinten kanssa, Belle saa seuraa esineiden hahmoon taiotuista linnan palvelijoista.

Temaattisesti Kaunotar ja hirviö käsittelee narsismia sen eri muodoissa. Hirviö itsehän on muuttunut kauniista prinssistä rumilukseksi rangaistuksena ylpeydestä, kun taas Belleä kosiskeleva korskea, mutta tyhmä Gaston luulee ilman muuta olevansa oikeutettu kylän näteimpään tyttöön. Bellen kasvukäyrä taas kulkee itseään peilailevasta isin tytöstä aikuiseksi naiseksi, joka kykenee loppujen lopuksi aitoon vuorovaikutukseen alun perin hirviömäiseltä vaikuttavan vieraan miehen (lue: ei-iskänsä) kanssa. Toisaalta elokuva käsittelee myös ns. sisäistä kauneutta eli sitä, että ei pidä antaa ulkonäön hämätä: karski mörkö voi osoittautua rakastettavaksi, kun sille vain antaa tilaisuuden.

Kaunotar ja hirviö on hyvin leimallisesti musikaali ja se ammentaa paljon mm. Hollywoodin kultakauden musikaalien show-kohtauksista. Esineiden koreografiat ovatkin hyvin vauhdikkaita. Toisaalta elokuva on varmasti todellinen painajainen niille, jotka suhtautuvat musikaaleihin jo lähtökohtaisesti hiukan varauksella. Sen musiikkikohtaukset kuoroineen ovat nimittäin aika levottomia ja meluisia. Voi vain kuvitella, että lastenhoidosta uupuneet vanhemmat eivät jaksa kuunnella moista kirkumista, vaan valitsevat jonkin äänimaailmaltaan hiljaisemman Disney-elokuvan. Olisikin mielenkiintoista tietää, uppoavatko hysteeriset musiikkikohtaukset oikeasti lapsiin. Näin raastava, mutta samalla imelä meininki saa nimittäin helposti perheettömän katsojan huokaisemaan helpotuksesta asuntonsa hyväilevässä hiljaisuudessa. Videota voisikin käyttää vaihtoehtoisena hoitomuotona vauvakuumeen yllättäessä!

Positiivista tarinassa on kuitenkin se, ettei siinä naisen tietoon ja nörttiyteen suhtauduta rajoittavasti. Hirviöllä on niin iso kirjasto, ettei Bellellä koskaan tule olemaan puutetta kirjoista. (Toivoa tietysti sopii, että hyllystä löytyy muutakin kuin Disney-klassikoita!) Tavallaan on kuitenkin jälleen kerran pettymys, kuinka särmättömän näköiseltä pariskunta taian rauettua näyttää. Olisi paljon ovelampaa, jos Hirviö säilyttäisi edes osan karvoistaan takaisin prinssiksi muuttumisen jälkeen. Mutta ei, kuten aina, nämäkin rakastavaiset ovat lopussa ylimaallisen sileitä ja särmättömiä. Sitä paitsi: miksi hemaisevan naisen aina pitää olla valmis "suutelemaan sammakoita" prinssin löytämisen toivossa? Kuka suutelisi mörköneitiä? No, moisen subversiivisen animaation tekemiseen tarvittaisiinkin ihan muuta tahoa kuin konservatiivista Disney-yhtiötä.

Kaunotar ja hirviö -erikoisjulkaisun kotelo näyttää juhlavalta: siinä on kertomuksen pääpari yönsinisellä taustalla. Disney, tuo synergian äiti, on tuonut tämän videon markkinoille juuri kätevästi pukin kontin täyttämisen aikaan, jotta periaatteessa samaa vanhaa tavaraa saataisiin myydyksi innokkaille Disney-faneille uudemman kerran. Erikoisjulkaisu on vaivaiset kuusi minuuttia pidempi kuin alkuperäinen, eli siihen sisältyy lähinnä yksi uusi musiikkikohtaus eikä paljon muuta. Tämähän on melkein sama, kuin että nuori tutkija tarjoaisi ansiokasta lisensiaattityötään väitöskirjaksi tehtyään vain minimaalisia muutoksia! Tai no, ei nyt ihan.

Erikoisversion julkaisuajankohdassa on sikälikin selkeä lypsämisen maku, koska Disneyn Kaunotar ja hirviö -jääshown saapuminen Suomeen ajoittuu samoihin aikoihin kuin videon julkaiseminen. Kaunotar ja hirviö on siis "ajankohtainen". Myöskään ei voi olla ajattelematta, että alun perin vuonna 1991 teattereissa pyörinyt elokuva tehtiin nimenomaan Pariisin Disneylandin alkutaipaleen vauhdittamiseksi: onhan Disneylle ollut tärkeää myydä itseään ranskalaisille. Vaikka monet muutkin Disneyn animaatiot ovat alun perin ranskalaisia kansansatuja (esim. Tuhkimo), niissä ei ole mitään suoria viitteitä Ranskaan tai ranskankieleen, vaan ne tapahtuvat tarkemmin määrittelemättömässä sadun maailmassa.

Kaunotar ja hirviö on sikäli erilainen, että siinä "ranskalaisuus" on tietoisesti tuotu esille sekä hahmojen nimissä (Belle, Gaston), että kylän puotien kylteissä (boulangerie). Näillä pienillä keinoilla elokuva paikantuu nimenomaan Ranskaan. Kaunottaren ja hirviön tanssikohtauksissakin on havaittavissa joitakin viattomia kabareevaikutteita: luutien tanssi muistuttaa erehdyttävästi pitkäsääristen pariisittarien esittämää cancania! On selvää, että Notre Damen Kellonsoittaja -animaatiokin on tuotu markkinoille nimenomaan Pariisin Disneylandin tarpeita silmällä pitäen. Huvittavaa: jotkut turistit varmaan raahaavat lapsiaan Disneylandista Notre Dameen "katsomaan sitä paikkaa, jossa Disneyn Kellonsoittaja oikeasti seikkaili".

Vaikka monet Disneyn alkuaikojen animaatiot ovat oikeasti klassikoita, niin Disney käyttää "klassikko"-sanaa selvästi hyväkseen ketkuin perustein. Eivät kai kaikki Disneyn animaatiot ole jo syntyessään klassikoita tai oikeutettuja animaation kaanoniin? Disney kuitenkin markkinoi suurin piirtein kaikkia julkaisujaan klassikoina. Nimi on tietysti perusteltu sikäli, että Disney kyllä käyttää klassisia tarinoita animaatioidensa pohjana, mutta kaikkiin animaatiojulkaisuihin liitettynä klassikko-sanan käyttö saavuttaa suorastaan narsistiset, ellei jopa onanistiset mittasuhteet. Myöhemmänkin kauden Disney-animaatioita olisi helpompi rakastaa, jolleivät ne olisi imagoltaan niin täynnä itseään. Hassua: Disney itse markkinoi itseään kuin Kaunotar ja hirviö -elokuvan tyhmä Gaston. Ilmankos sille ei halua antaa kylän kauneinta tyttöä eli pääpalkintoa! Disney saisi ottaa opiksi omien elokuviensa viisaista opetuksista!