Raw kotikatsomo

Lihansyönti on kauhua pahimmillaan. Jo Teksasin moottorisahamurhat (1974) rinnasti ihmiset lahdattaviin eläimiin, ja Cannibal Holocaustin (1980) synnyttämä kannibaalielokuvien buumi jatkoi samalla linjalla. Nämä elokuvat paljastavat erityisen hienosti ne ristiriitaisuudet ja tekopyhyydet, joita niin monen lihansyöjän lautaselta paljastuu. Julia Ducournaun Raw jatkaa onnistuneesti saman viestin välittämistä, mutta kiillotettu ulkokuori ja genrekonventiot syövät ajoittain sen voimaa.

Justine (Garance Marillier) jatkaa eläinlääkärivanhempiensa viitoittamana perinteikkääseen kouluun, jossa hänen isosiskonsakin (Ella Rumpf) opiskelee. Kasvissyöjäksi pienestä pitäen kasvatettu Justine joutuu ensimmäisen tulikokeen eteen, kun yhä sadistisemmiksi äityvät fuksiriitit pakottavat hänet maistamaan lihaa. Kielletty hedelmä ei tämän jälkeen jätä Justineä enää rauhaan, ja verenhimo uhkaa ottaa vallan.

Elokuva alkaa erityisen hienolla, vaikkakin kuluneita kuvakulmia hyödyntävällä kohtauksella, jossa fuksit riistetään sängyistään ja ajetaan viinanhuuruisiin bileisiin kuin teurastettaviksi vietävät eläimet. Kohtauksen herättämä kauhu syntyy ihmisen eläimellisyyden ymmärtämisestä, tulevan kierteen esimausta, jonka myötä ihmisen ja eläimen välinen raja hämärtyy. Viettiensä ehdoin käyttäytyvät nuoret rinnastuvat synkän koomisesti niihin eläimiin, joita he leikkelevät ja syövät.

Ruumiillisuus on läsnä monellakin tasolla. Nuoren tytön epävarma seksuaalisuus kietoutuu lihansyönnin herättämään kiellettyyn ja kiihottavaan intohimoon. Tämä ilmenee ajoittain kömpelöinä teiniangstisina kohtauksina, mutta onneksi niiden vastapainona elokuva tarjoaa upean kammottavia kohtauksia, kuten intiimillä tavalla karmiva kohtaus, jossa Justine kakoo hiuksia kurkustaan.

Kauhuelokuvat pyrkivät usein herättämään kauhun tunnetta verellä ja muilla eritteillä. Ällöttävyys ei kuitenkaan ainakaan minun mielessäni ole synonyymi kauhun kanssa, vaan se on pikemminkin tylsää ja turruttavaa. Raw’n ällöttävyys on kuitenkin tavallista verimättöä onnistuneempaa ja koreampaa. Veri ei itsessään ole ällöttävää tai pelottavaa, vasta se, miten sitä käytetään, tekee siitä sellaisen. Justinen eläimellisyys johtaa läträämiseen eritteiden kanssa, ruumiillisten viettien häpeilemättömään toteuttamiseen.

Toisaalta jotkut kohtaukset astuvat juuri kauhuelokuvien ansoihin, turhaan estetisointiin ja graafisen julmuuden ylikorostamiseen. Suurinta kauhua kun on itse asiassa välinpitämättömyys, täydellinen piittaamattomuus.

Juuri rehellinen suoruus on Raw’n suurin voima, varsinkaan kun se ei tyydy yleisiin shokeerauskeinoihin. Sen vuoksi on kuitenkin myös sääli, kuinka elokuva on verhottu nykyelokuvalle niin tavanomaisiin keikaroiviin kuva- ja väriasetelmiin. Jos elokuvassa olisi ollut samanlaista rosoisuutta kuin Teksasin moottorisahamurhissa tai Cannibal Holocaustissa, sen viesti ihmisen ruumiillisuudesta ja eläimellisyydestä olisi voinut olla vieläkin väkevämpi. Mutta ei elokuvaa liikaa ole siloteltu, todistavathan siitä jo perinteiset otsikot festivaalinäytöksissä pyörtyneistä.