Tyhjäkäynnillä
Brittiläinen veteraaniohjaaja Stephen Frears tunnetaan Oscareitakin voittaneista elokuvistaan Valheet ja viettelijät (1988) ja The Queen (2006). Parhaimmillaan Frears on ollut Dirty Pretty Thingsin (2002) kaltaisissa arkisemmissa draamoissa, joiden tarinallisena selkärankana ovat olleet tavalliset ihmiset. Frears on kotimaansa ohella työskennellyt paljon myös Yhdysvalloissa, mutta syystä tai toisesta hänen rapakon takaisista elokuvistaan on useimmiten puuttunut tarvittava yhteiskunnallinen ote ja sosiaalinen syvätarkkuus. Frearsin amerikantyöt ovat pääosin olleet High Fidelityn (2000) kaltaisia ulkoisesti laadukkaita mutta sisällöltään mitään sanomattomia ja tyhjän puhuvia elokuvia. Viimevuotinen Lay the Favorite vain vahvistaa tätä käsitystä.
Beth Raymerin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva elokuva kertoo naiivista etelän tytöstä, joka suuntaa Las Vegasiin onneaan etsimään. Hän saa töitä vedonvälittäjältä, jonka vaimo ei nuoresta neitosesta juuri perusta. Mutkien kautta ura ja elämänkumppani kuitenkin lopulta löytyvät.
Nimekkäillä näyttelijöillä varustettu elokuva on luvattoman tyhjäkäyntinen. Tarinan käänteissä ei ole yllätyksellisyyttä saati kiinnostavuutta. Vaikea sanoa, johtuuko epäkiinnostavuus heikosta näyttelijäntyöstä vai siitä, ettei Bethin tarinassa ole draamallista sisältöä edes alkeellisen jännitteen luomiseksi. Frearsille tyypillisesti kyse ei ole suuria tunteita herättävästä ryysyistä rikkauksiin -kertomuksesta, vaan tusinatytön elämäntarinasta, josta ei kuitenkaan löydy tarvittavia aineksia yhteiskunnallisesti tai sosiaalisesti kiinnostavaan kertomukseen.
Neonvalojen varjoissa käytävän vedonlyöntibisneksen arki jää avautumatta, sillä fokus on tiukasti päähenkilössä, jonka sinne tänne harppomiset ovat elokuvassa keskeisempiä kuin eettisesti kyseenalaisten ansaintalogiikoiden tarkastelu. Elokuvasta on yritetty rakentaa komediaa, minkä varjolla yhteiskunnallisesti kiinnostavat huomiot on työnnetty syrjään päähenkilöiden tieltä. Ongelma on vain siinä, että päähenkilöistä ja vasemmalla kädellä tehdyistä rooleista ei löydy komediallisuutta saati kantavuutta edes puolitoistatuntiselle elokuvalle.
Seuraava:
Laittomat
Kunnollinen näyttelijäkaarti, riittävä budjetti ja uskottava kulissimiljöö olisivat mahdollistaneet tuoreen näkökulman kuluneeseen kieltolakigenreen.
Edellinen: Take This Waltz
Vaikka kyseessä on ihmissuhdedraama, elokuva on ennen kaikkea yhden naisen sisäinen kasvutarina.