Tamara Drewe valkokangas

Monta hyvää ja erinomaistakin elokuvaa ohjanneen Stephen Frearsin uusin perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaan, jolla taasen on yhtymäkohtia Thomas Hardyn suomentamattomaan tarinaan. Elokuvan miljöönä toimii kaunis Dorset, joka oli myös Hardyn kotikontuja.

Tamara Drewe on täynnä erilaisia henkilöhahmoja alkaen kirjailijoiden täysihoitolaa pitävästä naisesta ja tämän menestyskirjailija-aviomiehestä, joka liitelee kukasta kukkaan. Talo on täynnä omassa kirjallisessa kuplassaan eläviä, luomisen tuskaa potevia kirjailijoita, jotka jäävät elokuvassa pelkiksi sivumaininnoiksi. Mukana kuvioissa on myös nuori seksikäs puutarhuri, kaksi elämäänsä tylsistynyttä teinityttöä, rokkikukko ja takaisin kotikonnuilleen saapuva, nenäleikkauksen kautta muodonmuutoksen kokenut Tamara Drewe.

Tamaran pitäisi olla elokuvan keskiössä ainakin nimestä päätellen, mutta sitä hän ei ole. Tamaran pitäisi mainosten mukaan sekoittaa pakkaa, mutta liian monta korttia taitaa olla hukassa. Kun kukaan muukaan ei ole varsinainen päähenkilö, hajoaa kerronta totaalisesti. Pahvisten henkilöhahmojen touhut alkavat tuntua täysin merkityksettömiltä, kun kaikki sekoilevat omissa kuvioissaan ja juonenkäänteetkin ovat melko yllätyksettömiä. Lopussa jännätään sitä, kenet Tamara valitsee, sillä jokuhan hänen on valittava, eikö?

On aina huolestuttava merkki, kun katsoja alkaa elokuvan aikana miettiä, mihin suuntaan juonta tulisi kehittää ja mitä kaikkea näistä aineksista olisi voinut saada aikaan. Itse häilyin kunnon farssin ja murhamysteerin välillä, vaan en saanut kumpaakaan.

On elokuvia, jotka katsoo ihan mielikseen ilman sen kummempia ärsytyksiä tai muistijälkiä. Tamara Drewe olisi sellainen, helppo ja kepeä, ellei se olisi siihen liian pitkä ja totinen. Dorsetin kaunista maaseutua kyllä jaksaa katsella tunnin verran, mutta sitten alkaa mieli vaellella nummilla. Komediaksi elokuva ei tunnu edes pyrkivän, vaikka moisesta tyyppikavalkadista olisi kunnon käsikirjoittaja loihtinut vaikka minkälaisen vauhtikomedian. Elokuva ei valitettavasti ole edes kunnon draamaa saati tragikomediaa.

Elokuvassa kirjailijat jaarittelevat Thomas Hardystä, jota joku epäilee tylsäksi kertojaksi. Ehkä Hardyn henki leijailee tämänkin tuotannon yllä, sillä katsomisen palkka oli mojova haukotus.