Minne tuuli kuljettaa kotikatsomo

On ilahduttavaa nähdä, että löytyy vielä elokuvantekijöitä, jotka uskovat rehellisen, konstailemattoman melodraaman ja väkevän, tempoltaan rauhallisen kerronnan voimaan. Max Evansin romaaniin perustuva Minne tuuli kuljettaa henkii niin väkevää perinnetietoisuutta, että moista omistautumista ja syvää elokuvahistoriallista sivistystä voi vain kunnioittaa. Vaikka brittiohjaaja onkin tehnyt hienoa työtä, niin tuottaja Martin Scorsesen suurella sydämellä ja hartaudella painettu kädenjälki näkyy ja tuntuu selvästi. Oma painoarvonsa on myös käsikirjoituskrediitin takaa löytyvällä nimellä, Walon Green.

Minne tuuli kuljettaa oli vuosikausien ajan ohjaajalegenda Sam Peckinpah’n vaalima lempilapsi, jota hän ei koskaan päässyt kuvaamaan filmille. Mestariohjaajan intohimoa ei käy ihmetteleminen, sillä tarinan teemat ja ainekset ovat kristallinkirkasta Peckinpah’ta: kaksi jääräpäistä, henkeen ja vereen cowboyta, joiden henkilökohtaista vapautta hengittävä elämäntapa ulosmitataan lopullisesti toisen maailmansodan jälkeen taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murroksen puristuksessa. Viime vuonna vihdoinkin valmistunut romaanifilmatisointi tekee kaikin tavoin kunniaa omalle pitkälle syntyhistorialleen. Minne tuuli kuljettaa sisältää monia viitteitä asialle omistautuneille ja ennen kaikkea on teos, josta myös Peckinpah voisi olla ylpeä. Ympyrä on sulkeutunut erittäin kauniilla tavalla.

New Mexicon lakeuksille sijoittuvan elokuvan sympatiat ovat häpeämättömästi pääosakaksikon puolella. Puutteineenkin karskit mutta suurisydämiset lehmipojat vertautuvat joka tilanteessa edukseen suurmaanomistajien takamusta nuoleskeleviin maansa myyjiin, sanansa syöjiin ja perheensä pettäjiin. Yhteen ja samaan naiseen onnettomasti rakastuvat Big Boy Matson (Woody Harrelson) ja Pete Calder (Billy Crudup) symboloivat oikean amerikkalaisen miehisyyden perimmäistä toveruutta ja puhdasta elinvoimaa, tapaa elää ja ajatella ennen epämiehistä, yliteknistä nykyaikaa ja ennen maskuliinisen suoruuden irvikuvia, lakimiehiä, keinottelijoita ja ekonomeja, kaverille ei jätetä -tyyppejä. Vanhoja, kovia mutta reiluja moraalikoodeja noudattavat kaverukset saavat kuitenkin karvaasti kokea, että lihamarkkinoilla pelin henki on muuttunut.

Tyylillä, tunteella ja taiten rennosti mutta tiivistunnelmaisesti kerrottu kolmiodraama niveltyy saumattomasti päähenkilöiden peräänantamattomaan vapaudenkaipuuseen, jonka kaikki vivahteet eivät kuitenkaan aivan kanna loppuun asti, ja niitä olisi mielellään suonut kehiteltävän pidemmälle. Nappiin osuneet näyttelijävalinnat, upea kuvaus ja käsin kosketeltavan tiheää tunnelmaa tihkuvat kohtaukset kruunaavat silti elegisen ja miellyttävästi vanhanaikaisen kokonaisuuden villin lännen viimeisten hurjien hengenvedoista aikana, jolloin enää harva arvosti hevosta ja vapautta ihmisestä persoonalliset särmät syövien materiaalisten houkutusten sijaan.

Nykypäivän teknotrendejä vastaan peilaten ehkä eniten Minne tuuli kuljettaa todistaa väkevästi perinteisen elokuvakerronnan voimallisuuden puolesta. Syytä onkin päättää tämä kirjoitus toisen amerikkalaisen ohjaajalegendan, Samuel Fullerin, sanoihin: "Elokuva on tunnetta."