Chéri valkokangas

Brittiläinen Stephen Frears on kiinnostava kameleonttiohjaaja. Hänen vaikuttava 1700-lukulainen Valheet ja viettelijät -hovikuvauksensa vuodelta 1988 sai seurakseen myöhemmin sukupolvikomedian Uskollinen äänentoisto (2000). Tätä taas seurasi omalaatuinen elinkaupasta kertova Dirty Pretty Things (2002). The Queen (2006) keräsi kaikkien huomion Oscareita myöten, ja nyt ensi-iltansa saava Chéri on paluu pukudraamaan menneille vuosisadoille.

Michelle Pfeiffer esittää 1800-luvun lopun Pariisissa elävää varakasta ja vaikutusvaltaista kurtisaania Leaa, jonka vanha kollega Charlotte Peloux (Kathy Bates) yhyttää keskustelemaan apaattisen ja lorvailevaan elämäntyyliin omistautuneen poikansa Chérin (Rupert Friend) kanssa. Näiden välille syttyy romanssi, joka kestää pidempään kuin odotettua. Charlotte hamuaa kuitenkin lastenlapsia ja järjestää avioliiton Chérille hädin tuskin 18-vuotiaan Edmeen (Felicity Jones) kanssa. Liitto erottaa varttuneen Lean ja nuoren Chérin, ja ero aiheuttaa yllättävän raskasta tuskaa molemmille osapuolille.

Kurtisaanin on vaarallista rakastua, kertoo Coletten samannimiseen romaaniin perustuva Chéri. Lea yllättyy itsekin, miten suurta kaiherrusta ja tuskaa Chérin naittaminen nuorelle vaimolle aiheuttaa. Chéri kohtelee Edmeetä tylysti ja kaipaa rakastettuaan. Vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde on sata vuotta sitten ilmeisesti ollut melko tavanomaista, ainakin kurtisaanisuhteissa. Lean ja Chérin välillä vallitsee romanssin lisäksi tietty aikuinen–lapsi-asetelma, josta pariskunta käy tiivissanaista keskustelua. Chéri ei, tahtomattaan tai ei, pääse kasvamaan Lean aikuisessa otteessa. Huolimatta hahmojen syvästä rakkaudesta, kummassakin on jotakin etäännyttävää; Chérissä kypsymätöntä itsekkyyttä ja ylenkatsovaa tylyyttä, Leassa kokemuksen ja iän tuomaa pelisilmää.

Elokuva on äärimmäisen tyylitelty, ruusutarhat kukkivat ja sisustukset ja kadut henkivät 1800–1900-lukujen vaihdetta. Pfeiffer on huikaiseva asuissaan ja hatuissaan, Bates valloittava juonittelevana äitinä. Frears keskittyy valtaapitävien naisten sosiaaliseen palapeliin, ja tässä mielessä hän palaa Valheiden ja viettelijöiden maailmaan. Siinä Glenn Close oli traaginen ja kylmän yksinäinen syöjätär, kun taas Pfeiffer nuori ja herkkä de Valmontin rakastajatar.

Nyt Pfeifferin Lea on kokenut, ammattitaitoinen ja paikkansa tietävä kurtisaani, joka yhtäkkiä ja odottamatta rakastuu 19-vuotiaaseen. Hän joutuu olosuhteiden myötä peittelemään traagista menetystään mutta itkee yksin yöllä ja jakaa tunteensa vain palvelijattarensa kanssa, sillä muita kuuntelijoita hänellä ei ole. Ammattinsa takiakaan naisella ei ole ystävättäriä, vain kilpailijoita ja kollegoja. Silti varakkaat kurtisaanit ovat aikoinaan olleet vaikutusvaltaisia ja kelvollisia yhteiskunnan jäseniä.

Nykyelokuvassa on varsin harvinaista, että yli 50-vuotiaita naisia esitetään omavaraisina ja seksuaalisina henkilöinä. Tarkka preesens ja ajankuva onnistuvat mainiosti välittämään hedonistisen ja hallitun, samalla myös julman ja laskelmoivan sosiaalisen ja yhteiskunnallisen asettelun, joka Chérin hahmojen elämää hallitsee.