Isiemme liput valkokangas

Toinen maailmansota saatettiin elokuvien osalta eräänlaiseen tilinpäätökseen vuonna 1998. Steven Spielberg vakavoitti katsojat raa’an kaoottisella maihinnousukuvauksellaan, jossa amerikkalaiset eivät enää vain astelleet kypärät ojossa ranskalaiselle rantahiekalle Eurooppaa vapauttamaan. Sodan kurimus oli tosiasia. Terrence Malick taas maalasi Tyynenmeren saarella käydystä taistelusta poeettisen kuvaelman sodan järjettömyydestä, joka riistää yksilöltä inhimillisyyden ymmärryksen luonnottoman tuhon kätyrinä. Sota ei näyttäytynyt enää jalona oikeudenjakona ja vapautuksena, vaan pelkkää kärsimystä tuottavana koneistona.

Pelastakaa sotamies Ryanin ja Veteen piirretyn viivan jälkeen sotaelokuvan muodolla ja sisällöllä on ollut edessään uudenlaiset haasteet puhutella katsojia. Ohjaajana vielä vanhoilla päivilläänkin vuodesta toiseen kunnostautuva Clint Eastwood vastaa haasteeseen kahdella Iwo Jiman taisteluun perustuvalla elokuvalla, joista ensimmäisenä nähdään amerikkalaisnäkökulmaa käsittelevä Isiemme liput.

Eastwood ei sorru yhtä patrioottiseen tähtilipun liehutukseen kuin tuottajana nyt toiminut Spielberg omassa Sotamies Ryanissaan. Toisaalta Eastwood ei kykene Malickin tasoisesti hallitsemaan sodan kurimuksen moniselitteistä kokonaisuutta ja terävöittämään sanottavaansa vastaavalla tavalla. Isiemme liput asettuukin edellä mainittujen elokuvien välimaastoon. Toiminnallisena sotaelokuvana se ei ole niin intensiivinen kuin Pelastakaa sotamies Ryan ja filosofialtaan se ei taas ole yhtä eheä ja syvällinen kuin Veteen piirretty viiva.

Perinteisen lineaarisen kerronnan hienosti taitava ja hyvän draamantajun omaava Eastwood on nyt aiemmasta poiketen rakentanut elokuvansa useampien eri aikatasojen tarinapalasista. Isiemme liput ei hahmotu Eastwoodille tyypillisen sujuvaksi, kun sisällölliset elementit on hajautettu erilleen. Hän ei pysty solmimaan tarinalangoista koherenttia kokonaisuutta, jossa useat painavat ja kriittisetkin huomiot kiteytyisivät elokuvalliseksi sanomaksi. Hajaannuksestaan huolimatta elokuvan sankaruutta käsittelevä perustematiikka on kiinnostava.

Monasti itse myyttistä sankarihahmoa esittänyt Eastwood osoittaa sankaruuden keinotekoisuuden, sen miten sankarimyytissä tekoja tärkeämpää ovat ylöspano ja julkisuus. Sankaruus syntyy vasta kertomuksissa: sankaruus on mielikuvia.

Joe Rosenthalin tallentama Iwo Jiman lipunnosto lienee tunnetuin kuva toisesta maailmasodasta, ainakin läntisen kulttuurin piirissä. Lavastetuksikin väitetyn kuvan tilanne ei ollut todellisuudessa kaksinen, mutta sen symbolinen merkitys oli huomattava. Kuva teki lipun nostaneista sotilaista sankareita vasten omaa tahtoaan. Yhdysvaltojen hallinto valjasti heidät sankaruuden ja voiton keulakuviksi, jotka keräsivät varoja sotaponnistelujen jatkamiseksi. Miesten itse oli vaikea ymmärtää sankaristatustaan, kun ympäriltä oli kuollut kymmeniä tovereita, joiden teot olivat olleet paljon sankarillisempia kuin yhden lipun nostaminen.

Isiemme liput avaa osaltaan mielenkiintoisen näkymän toisen maailmansodan loppuvaiheisiin. Mielikuvien varaan rakennetun yleisen ymmärryksemme pohtiminen ja kyseenalaistaminen on tärkeäksikin luonnehdittava lähtökohta elokuvalle, ja tältä osin Eastwood aihekäsittelyssä onnistuukin. Samalla on kuitenkin yritetty tehdä myös toiminnallista sotaelokuvaa, henkilödraamaa, aikalaiskuvausta ja muistelmateosta. Kokonaisuus jää väistämättä hajanaiseksi, kun temaattinen keskittyminen ei ole tarpeeksi selkeä.

Historiantaju on elokuvan ansio. Keinotekoisen sankarimyytin läpivalaisun lisäksi tapahtumien perspektiivit ja tarinan henkilöhahmot esitetään järjellisissä mittasuhteissa, eikä sodasta kaiveta esiin glamouria. Eastwood vie elokuvaa eteenpäin perinteisen tarinaelokuvan keinoin, mutta ei hairahdu sentimentaalisiin painotuksiin tai sodan romantisointiin. Silti lähestymistapa tuntuu välillä turhankin lempeältä, mutta toisaalta on nähtävä elokuvan yhdysvaltalainen konteksti ja merkitys sen kertoessa viimeisestä oikeutetusta ja selväpiirteisestä sodasta.

Isiemme liput -elokuvan rinnalla kuvattiin myös japanilaisnäkökulmaa käsittelevä rinnakkaisteos Letters from Iwo Jima, joka saa Yhdysvalloissa ensi-iltansa helmikuussa 2007. Japanilaisnäkökulmaa ei ole juuri lännessä huomioitu, joten Letters from Iwo Jima on ainakin lähtökohdiltaan kiinnostavampi teos kuin Isiemme liput, sen tematiikkaa yhtään vähättelemättä.