Hyvät, pahat ja rumat kotikatsomo

Sergio Leone ohjasi urallaan vain seitsemän elokuvaa, joista viisi on lännenelokuvaa. Hyvät, pahat ja rumat on lajityypin uudistaneen dollaritrilogian viimeinen osa. Uudesta lännestä tuli Leonen viitoittamana likainen, karu, rähjäinen ja väkivaltainen ja sen sankareista julmia omanedun tavoittelijoita. Länsi vertautuu Thomas Hobbesin kuvaamaan luonnontilaan, jossa "elämä on yksinäinen, köyhä, siivoton, raaka ja lyhyt". Leonen lännessä ei ole tilaa romansseille, sillä sen antisankareita motivoi vain raha.

Klassiselle Hollywood-westernille tyypillinen mustavalkoinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu on problematisoitu. Tähän viittaa jo elokuvan nimikin, jossa "ruma" putoaa näiden kategorioiden ulkopuolelle. Hyvä (Clint Eastwood) ja paha (Lee Van Cleef) eivät juuri eroa toisistaan. Teräväpiirteinen Van Cleef murhaa sairaan vanhan miehen, koska hän aina periaatteesta tekee sen, mistä on saanut maksun. Sillä ei ole merkitystä, että hän on jo ampunut murhan toimeksiantajan. Eastwood puolestaan luovuttaa lainsuojattoman Tucon (Eli Wallach) virkavallalle palkkiota vastaan ja pelastaa tämän kerta toisensa jälkeen voidakseen jälleenmyydä henkipaton toisessa kaupungissa. Lopulta hän hylkää Tucon keskelle aavikkoa, koska tästä luvattu palkkio ei enää nouse.

Sellaisten armottomien ohjaajien kuin Robert Aldrich (Vera Cruz) ja Budd Boetticher (kokonainen sarja hienoja lännenelokuvia) käsittelyssä western muotoutui kovaotteisemmaksi ja illuusiottomammaksi jo 1950-luvulla, mutta vasta spagettiwesternit Leonen ja Sergio Corbuccin johdolla veivät tämän kehityksen lakipisteeseensä. Villin lännen myytit joutuivat rajun uudelleen arvioinnin kohteeksi 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun myös amerikkalainen lännenelokuva sopeutui tähän uuteen ilmastoon. On vaikea kuvitella, että Sam Peckinpah’n Hurjaa joukkoa, George Roy Hillin Butch Cassidy & the Sundance Kidia tai Clint Eastwoodin western-ohjauksia, Ruoska, Kalpea ratsastaja ja Armoton, olisi voitu tehdä nykymuodossaan ilman dollaritrilogiaa ja sen valtavaa suosiota.

Hyvät, pahat ja rumat on alusta loppuun elokuvallista ilotulitusta: se on täynnä ikimuistettavia kohtauksia, kasvoja, kuvakulmia ja sävellyksiä. Leonen tyyli onkin vaikuttanut elokuvalliseen ilmaisuun lajityyppiin tai mediaan katsomatta: jopa lännensarjakuvat saivat vaikutteita (mm. Blueberry, Comanche, Durango). Musiikin Leonen elokuviin säveltäneen Ennio Morriconen tyyli oli yhtä omaleimainen ja tunnistettava. Hyvät, pahat ja rumat alkaa kojootin ulvonnalla, jota Morricone päätti käyttää myös pääteemassaan. Hänen sävellyksensä pauhaavat päässä vielä pitkään elokuvan päätyttyäkin.

Hyvät, pahat ja rumat on yksi kaikkien aikojen westerneistä, joka Huuliharppukostajan tavoin kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan dvd-kokoelmaan. Merkkiteos on saanut arvoisensa huolella restauroidun dvd-julkaisun, jossa on runsaasti kiinnostavia ekstroja. Tällä kertaa ne on myös tekstitetty. Englanninkielisestä versiosta aikoinaan leikellyt kohtaukset on palautettu niille paikoilleen, joissa ne ovat italiankielisessä versiossa.

Toivoa sopii, että myös dollaritrilogian keskimmäinen osa, Vain muutaman dollarin tähden, julkaistaan yhtä upeassa paketissa. Sergio Corbuccin loistava ja yhtä lailla genren rajoja rikkova Suuri hiljaisuus ja Django lämmittäisivät monia spagettiwesternin ystäviä. Vastaavan julkaisun soisi myös Sam Peckinpah’n keskeisimmille westerneille, Hurja joukko ja Viheltävät luodit. Näitä odotellessa tämän erikoisjulkaisun parissa voi viettää useammankin tunnin.