Pianistin sivunkääntäjä valkokangas

Aiemminkin elokuvissaan klassista musiikkia kuvannut Denis Dercourt nostaa jälleen pianomusiikin keskeiseen osaan. Pianistin sivunkääntäjässä. musiikin tyylikkäinä tauottajina toimivat merkitykselliset, ja äärimmäisen piinaavat hiljaisuudet. Tällaisina hetkinä pahuus on lähes käsin kosketeltavissa, ja tunnelma on ahdistava ja kylmäävä.

Nuoren Mélanien haaveena on pianistin ura. Nämä haaveet kuitenkin tyssäävät koesoittotilaisuudessa, kun kuuluisan pianistin välinpitämättömyys vaikuttaa ratkaisevasti tyttöön. Hän lopettaa pianonsoiton kokonaan, ja katkeruus alkaa kyteä. Kymmenisen vuotta myöhemmin nuori nainen toimii harjoittelijana lakitoimistossa ja pääsee sitä kautta lakimiehen ja samaisen huippupianistin perheeseen heidän poikaansa kaitsemaan. Mélanien lahjat huomataan pian, ja esiintymisahdistuksesta kärsivä pianisti ottaa hänet tuekseen ja sivunkääntäjäkseen. Jotain ilkeää ja pahaa on kuitenkin Mélanien värittömien kasvojen takana.

Lapsi-elokuvasta tuttu Déborah François on hyytävän hyvä roolissaan Mélaniena. Sievän ja kiltin ulkokuoren alla hänen silmänsä kertovat jotain siitä pahantahtoisuudesta ja ilkeydestä, mikä hiljalleen nousee elokuvassa esiin. Mitään suurta tai erikoisen väkivaltaista hän ei tee, eikä Mélanie paljon edes puhu, mutta eleettömyys ja hiljaisuus nostavatkin ne kaikkein pahaenteisimmät epäilykset esiin, ja François onnistuu tämän kuvaamisessa erittäin hienosti.

Paljon tyylikkäitä yksityiskohtia sisältävä ja samalla kuitenkin yksinkertainen juoni pitää intensiivisessä otteessaan lähes koko elokuvan. Mitään kovinkaan uutta se ei esitä, vaan tuttu kostotarina muistuttaa monista aiemmista elokuvista. Tyylillä ja taidolla tehty Pianistin sivunkääntäjä jättää vielä toivomisen varaa, vaikka jännitys välillä kylmääkin selkäpiitä.