Cry Macho valkokangas

Tänä vuonna 91 vuotta täyttänyt Clint Eastwood ei selvästi kaipaa eläkkeelle, vaan on jatkanut elokuvien tekemistä ahkerasti. Vaikka nopeasti työskentelevän Eastwoodin viimeisimmät teokset ovatkin olleet vaihtelevia laadultaan, on niissä aina ollut jotain katsomisen arvoista. Samaa voi sanoa Cry Machosta (2021), joka kuuluu The Mulen (2018) ja Richard Jewellin (2019) ohella Eastwoodin myöhäiskauden parhaimmistoon. Jos käy niin onnettomasti, että se jääkin huimaan ikään asti aktiivisena pysyneen legendan viimeiseksi ohjaukseksi, ovat jäähyväiset lämpimät.

Juonen käynnistävä näytös yskii jonkin verran, kun taustoja selitetään töksähtelevällä dialogilla. Mike Milo (Clint Eastwood) on entinen rodeosankari ja hevosten kasvattaja, joka on rodeouran katkaisseen onnettomuuden ja perheensä traagisen kuoleman jälkeen uponnut juopottelemaan ja masennukseen. Miken entinen pomo Howard (Dwight Yoakam) palkkaa hänet kuitenkin noutamaan poikansa Rafon Meksikon puolelta. Vanhalle sotaratsulle tarjoutuu mahdollisuus velkojen sovitteluun. Kuvio on tuttu monesta monituisesta tarinasta.

Mexico Citystä löytyvä teini-ikäinen Rafo (Eduardo Minett) varastelee autoja, käy laittomissa kukkotappeluissa Macho-nimisen kukkonsa kanssa ja pitää itseään kovanakin jätkänä. Ärtyisällä Mikellä ei ole kärsivällisyyttä nuorelle kukkoilijalle, mutta Meksikosta Teksasiin vievän matkan aikana parivaljakko oppii tuntemaan toisensa paremmin. Pitkä paussi vietetään meksikolaisessa pikkukaupungissa, missä federaleja ystävällisen Martan (Natalia Traven) luona piilotellessaan Mike ja Rafo bondaavat ratsastuksen parissa.

Elokuva herää eloon tämän meksikolaisessa auringossa venytellen etenevän jakson aikana. Mitään dramaattista ei tapahdu, ja lopulta juoni palaa takaisin polulleen, mutta lämminhenkinen ajanvietto hahmojen kanssa vie mukanaan. Vaikka Eastwood ja kuvaaja Ben Davis pitävätkin elokuvan visuaalisen tyylin klassisen simppelinä ja toteavana, on mukana yksi Eastwoodin uran hienoimmista kuvista, jossa hänen stetsonin varjostamille kasvoille tipahtaa yksittäinen kyynel.

Kovaa, karua Eastwoodia ei siis kannata odottaa, vaan tällä kertaa ollaan hyvinkin pehmeissä tunnelmissa. Suuresta jännityksestä ei voida puhua: poliisejakin voi piilotella sulkemalla verhot tai, kuten Eastwood eräässä kohtauksessa, yksinkertaisesti könkkäämällä sopivan kokoisen laatikon taakse. Panoksien mataluus ei haittaa, vaan voimistaa elokuvan rentouttavan tylsyyden auraa – ja tylsyyshän voi olla miellyttävää! Tunsin katsojana olevani varmoissa, vahvoissa käsissä, joiden turvaan voi rojahtaa.

Eastwoodin viimeisin elokuva on pienten, yksinkertaisten nautintojen elokuvaa. Se, onko Cry Macho samaa tasoa vaikkapa Armottoman (1992) kaltaiseen mestariteokseen verrattuna ei ole oleellista. Itselleni siitä jäi tavattoman hyvä mieli. Monet kriitikot ovat moittineet leffan hidasta rytmiä ja juonen ennalta arvattavuutta, eivätkä he väärässä ole. Se on kuitenkin selvästi juuri sellainen elokuva, jonka Eastwood on halunnut tehdä, ja sitä en voi olla kunnioittamatta.