Armoton - 10 v. juhlajulkaisu kotikatsomo

Muistan elävästi sen hämmentyneen tunteen, kun syksyllä 1992 poistuin mykistyneenä turkulaisesta elokuvateatteri Formiasta. Olin luullut, että kaikki suurten lännenelokuvat oli jo tehty ja että lajityyppi tyystin imetty kuiviin. Vanhojen luurankojen sijaan olin nähnyt ristiriitaisen ja karhean elokuvan, jonka suomenkielinen nimi Armoton, antoi myös hyvän kuvan sen asenteesta ja sisällöstä. Vielä hämmentävää oli, että elokuva tuntui yhtä hyvältä vielä toisella katsomiskerralla, ja viimeistään neljännen kerran jälkeen olin jo vakuuttunut, että Armoton on lajityyppinsä suurimpia teoksia.

Eastwood totesi joskus haastattelussa, että lännenelokuva ja jazz-musiikki ovat 1900-luvun amerikkalaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Armoton on lännenelokuvan nyt jo 100 vuotta pitkän historian toistaiseksi viimeinen suuri merkkipaalu. Se vetää yhteen lännenkuvausten mytologisoivan perinteen pääpiirteet ja murskaa ne yksi toisensa jälkeen. Lännen myyttejä on pöyhitty ennenkin, olihan 1960-ja 1970-luku myytinmurskauswesternien kulta-aikaa. Eastwood onnistuu kuitenkin tuomaan jotain lisää siihen tyhjiöön, jonka Peckinpah’n, Pennin ja Altmanin merkkiteokset jälkeensä jättivät. Siinä mielessä se on lännenkertomusten looginen päätepiste, samanaikaisesti kaunis ja rujo kuvaus väkivallan hallitsemasta yhteisöstä ja yksilön moraalisista valinnoista.

Väkivallan kierre

Eastwoodin tähtikuvasta on kirjoitettu paljon Armottoman yhteydessä. Ehkä vähemmälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että vain harvassa elokuvassa casting on kokonaisuudessaan onnistunut niin täydellisesti kuin tässä. Jokainen rooli on elokuvassa tärkeä. Eastwoodin mukaan pieniin rooleihin kiinnitettiin epätavallisen paljon huomiota. Oma lukunsa ovat pääosan esittäjät, nelikko Eastwood-Hackman-Freeman-Harris, joka veroista karismakeskittymää näkee vain harvoin nyky-Hollywoodissa. Syytä ei ole unohtaa myöskään nuorta Jaimz Woolvettia, jonka esittämällä nuorella pyssysankarilla on tärkeä rooli henkilögalleriassa.

Ehkä unohdetuin tekijä, kuten elokuvakritiikissä yleensä, on käsikirjoittaja David Webb Peoples. Käsikirjoitushan valmistui jo 1980-luvulla, ja meni vuosia ennen kuin Clint pääsi tai edes halusi toteuttaa sen, vaikka ihastuikin siihen ensi lukemalta. Juhlapainoksen dokumenteissa haastatellaan Peoplesia, joka hämmästelee, kuinka vähän käsikirjoitusta oli muutettu elokuvaa tehtäessä. Tämä on kässäreitä pilkkovassa elokuvateollisuudessa poikkeuksellista, mutta myös ymmärrettävää, sillä Armottoman henkilöt eivät ole elokuvaperinteeseen viittaavia karikatyyrejä, vaan oikeasti syvällisesti kuvattuja hahmoja. Kaikilla heillä on oma historiansa, joka tulee esiin usein vain pienissä, mutta paljastavissa väläyksissä. Samalla he ovat arvoituksellisia, ristiriitaisia tyyppejä kuten Hackmanin esittämä sadistinen sheriffi Little Bill. Peoples nimeää keskeiseksi vaikuttajakseen Scorsesen Taksikuskin ja vertaa Eastwoodin roolihahmo William Munnya Travis Brickleen. Kiinnostava vertaus, joka palauttaa tarinan lajityyppiä laajempaan amerikkalaisten väkivaltakuvausten sarjaan.

Viime kädessä Armoton onkin elokuva väkivallasta. Elokuva siitä, kuinka väkivalta turmelee sielun ja saa aikaan seurauksia, jotka eivät ole ennalta arvattavissa. Hyvien tai pahojen henkilöiden sijaan elokuva kuvaa ihmisiä, jotka tekevät erilaisia valintoja konfliktitilanteissa. Pyssysankarien teot kasvavat katteettomiksi, romanttisten kynäilijöiden loihtimiksi legendoiksi. Niiden takaa paljastuu vain juopuneita murhamiehiä, käteen räjähtäneitä pistooleja ja pytylle avuttomana ammuttuja luusereita. Armoton riisuu tappamiselta oikeutuksen ja väkivallasta estetiikan. Nähdäkseni loppukohtausta, jossa raivostunut Munny tappaa Little Billin ja suuren osan hänen miehistään, ei esitetä oikeutettuna kostona. Päinvastoin, se on vain samantyyppinen väkivallan kierteen surullisen looginen seuraus kuin Peckinpah’n Tuokaa Alfredo Garcian pään vielä lohduttomampi loppukohtaus. Moraalilla ei sen kanssa ole enää mitään tekemistä: "Deserve’s got nothin’ to do with it." Armoton ei kuitenkaan ole kyyninen elokuva, sillä sen päähenkilöt ovat pahaakin tehdessään syvästi inhimillisiä hahmoja. Ehkä juuri siksi Armoton on - kirjaimellisesti armottomasta väkivaltamekanismin kuvauksestaan huolimatta - lopulta myös kaunis elokuva.

Juhlapainoksen lisämateriaali

Juhlapainokseen on kasattu runsaasti lisämateriaalia. Mukana on muutama herkkupala, mutta valitettavasti osa on aika tavallista puffimateriaalia. Neljästä dokumentista kiinnostavin on viime vuonna tehty, Morgan Freemanin juontama Vain liipaisinsormen tähden, jossa Eastwood ja Hackman muistelevat elokuvaa ja analysoivat henkilöhahmoja. Mitä tulee analyysiin, tekijöiden näkökulma ei tuo elokuvaan paljoa mitään sellaista, mikä ei katsojalle selviäisi jo ensimmäisellä katsomiskerralla. Vaikutusvaltaisen pitkän linjan elokuvakriitikon Richard Schickelin kommenttiraita on tässä suhteessa paljon antoisampi.

Toinen mainittava dokkari on Eastwood on Eastwood, jonka hauskimmat jaksot ovat näytteet Clintin varhaisista roolitöistä, kuten kohtaus Mustan laguunin hirviön jatko-osasta Revenge of the Creature, jossa Clint esiintyy laboratorioapulaisena. Toisen levyn ehdoton herkkupala on kuitenkin 1950-luvun Maverick-lännensarjan jakso Kaksintaistelu auringon laskiessa (Duel at Sundown), jossa siloposkinen Clint näyttelee pyssysankaria, kun pääosassa muikistelee James Garner. Tämä on mannaa kaikille Clint-faneille. Erityisen hauska on seurata, kuinka Clint tosiaan on sivuosassa ja joutuu pinnistelemään roolissaan. Hän replikoi yhdessä kohtauksessa keskimäärin varmaan kolme kertaa enemmän kuin myöhemmin tähtiaikoinaan!

Armoton ansaitsee ilman muuta juhlapainoksensa. Ostajan kannalta keskeinen kysymys kuitenkin kuuluu, kannattaako juhla-dvd:tä hankkia lisämateriaalin vuoksi. Jos Armotonta ei ole vielä dvd-laitoksena hyllyssänne, niin silloin vastaus on myönteinen, tarjoaahan lisämateriaali mukavan lisän elokuvalle. Jos teillä on jo se, niin sitten asiaa kannattaa vakavasti harkita, ellette satu olemaan Eastwoodin hardcore-faneja, joille jo harvinainen Maverick-jakso on hyvä syy hankinnalle.