Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa kotikatsomo

Clint Eastwoodin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa perustuu amerikkalaisen lehtimiehen, John Berendtin samannimiseen menestyskirjaan. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on panoraamamainen ja rönsyilevä kertomus Savannahin ihmisistä ja tunnelmista. Eastwoodin Berendt-filmatisointi on kuitenkin pettymys: faktaa ja fiktiota surutta sekoittava muotokuva syvän Etelän omalaatuisesta maailmasta jää puolivillaiseksi pöyhimiseksi. Ilkeämielisesti voidaankin heittää, että Eastwoodin elokuva on Berendtin verevän kirjan haalistunut audiovisuaalinen pokkaripainos. Ne, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, todennäköisesti ihmettelevät elokuvan nähtyään, että mikä siitä on tehnyt bestsellerin, kun taas kirjan lukeneet jäävät kaipaamaan sen värikylläisyyttä ja eksentrisyyttä.

© 1997 Warner Bros.

Newyorkilainen journalisti, John Kelso (John Cusack), saapuu Savannahiin kirjoittaakseen kaupungin kuuluisasta seurapiiritapahtumasta, antiikkikeräilijä ja -kauppias Jim Williamsin (Kevin Spacey) joulujuhlista. Kelso kiinnostuu persoonallisesta antiikkikauppiaasta, mutta joutuu keskelle murhamysteeriä, kun Williams ampuu hämärissä olosuhteissa homorakastajansa, Billy Hansonin (Jude Law).

Alkaa murhaoikeudenkäynti Williamsia vastaan ja samalla paljastuu Williamsin ja Hansonin intiimi suhde. Monet nousevat kaupungissa varpailleen: ihmisiä puhuttaa Williamsin syyllisyyden ja syyttömyyden lisäksi hänen homoutensa. Antiikkikauppias ajetaan ahtaalle ja apua haetaan myös voodoopapitar Minervalta (Irma B. Hall). Kelso jää Savannahiin aikomuksenaan kirjoittaa värikkäistä tapahtumista kokonainen kirja.

Komea nimi, mutta väljähtynyt soppa

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on yllättävän laimea sekoitus Twin Peaksia ja sosiaalipornoista saippuaoopperaa. Elokuvan voodoohöpinät ovat tuskastuttavan irrallisia ja väkisin väännettyjä syvän Etelän turistitäkyjä. Komealta kalskahtava nimi ei saa kunnollista katetta missään vaiheessa. Ennen kaikkea elokuva kompastuu alleviivatun kirjavaan henkilögalleriaansa. Jatkuva friikkikavalkadi imee hohdon jännittävistä persoonallisuuksista: pelkät hörhöt pelkät eivät riitä pitämään jännitettä yllä, vaikka David Lynch olisi luultavasti saanut heistä paljon enemmän irti. Ollessaan 70-luvulla vetreimmillään Eastwood ampui Likaisena Harryna moisten hörhöjen päihin ylimääräisiä reikiä eikä silloin olisi ollut puhettakaan hullujen touhujen yli kaksi ja puoli tuntisesta tirkistelystä. Suutari pysyköön lestissään?

Elokuvan suurimmat puutteet löytyvät käsikirjoituksesta. Sinne tänne harhailevaa kirjaa on takuulla ollut vaikea sovittaa elokuvakäsikirjoitukseksi, mutta Eastwood ja käsikirjoittaja John Lee Hancock ovat tehneet selvän virheen muuntaessaan John Berendtin sivustatarkkailevan kertojaminän elokuvan päähenkilöksi, John Kelsoksi. Vaikka Cusack selviääkin roolistaan tyydyttävästi, hän ei pysty peittämään sen tarkoituksettomuutta. On vain muutama harva kohtaus, jossa John Kelso ei ole läsnä. Hän ei ole kirjan mukainen sivustatarkkailija, mutta ei mikään erityinen sankarihahmokaan. Oikeastaan Kelson kaikkea alituisen kiusallisesti pällistelevä olemus vain vähentää värikkäiden sivuroolien tenhoa.

Kevin Spaceyn sofistikoituneesta tulkinnasta huolimatta myös Jim Williams jää mieleen vain viiksiinsä myhäilevänä, sikariaan tupruttelevana nousukasdandynä, joka ei juurikaan säväytä. Kirjassa Williams on paljon temperamenttisempi ja räiskyvämpi persoonallisuus, joka esimerkiksi heiluttelee natsilippua parvekkeellaan. Yksi hörhö on kuitenkin niin kirjassa kuin elokuvaversiossakin ylitse muiden. Nimittäin musta "showtyttö" Lady Chablis: oman kirjan kirjoittanut, Miss Gay Americaksi valittu amerikkalaisten talk show -ohjelmien kestotähti, joka näyttelee itse itseään ja joka vastaa myös elokuvan parhaimmista piikeistä. Lady Chablisin porvareita häiritsevä elämäntyyli tarjoaakin ehdottomasti hauskimmat hetket.

Paljoa ei Eastwoodin Berendt-tulkinnassa ole auttanut sekään, että hän on supistanut kirjan neljä oikeudenkäyntiä yhteen, sillä sen yhdenkin kohdalla sorrutaan samaiseen pitkäpiimäiseen venyttämiseen, mitä Berendt kirjassaan. Siinä vaiheessa, kun elokuvan tapahtumat siirtyvät oikeussaliin, viimeisetkin jännitteet kaikkoavat. Varmasti amerikkalaiset rakastavat oikeussalidraamojaan, mutta tätä grishamilaista reviiriä on jo tallattu uuvuttavan lukemattomat kerrat. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on kuitenkin puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen elokuva, vaikkapa turistin roolissa. Savannahin kaunista 1700- ja 1800-luvun arkkitehtuuria kuvataan vuolaasti, kuten esimerkiksi Mercer Housea, jonka rakennutti vuonna 1860 kenraali Hugh Mercer, lauluntekijä Johnny Mercerin isoisoisä.

"Minusta Savannahin haluttomuus muutoksiin oli sen paras puoli. Kaupunki katsoi sisäänpäin ja eristäytyi suuren maailman melulta ja menolta. Se myös kasvoi sisäänpäin, ja siihen tapaan että asukkaat kukoistivat kuin hartaan puutarhurin hoitamat ansarikasvit. Tavallisesta tuli tavatonta. Eksentrikot loistivat. Jokainen persoonallisuuden vivahde ja omituisuus puhkesi tuossa rehevässä saarekkeessa komeampaan kukkaan kuin olisi ollut mahdollista missään muualla maailmassa."

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Suomentanut Seppo Loponen. WSOY 1997)