Lapua 1976 valkokangas

Matti Holma (Konsta Laakso) on töissä Lapuan patruunatehtaalla, tai Paukulla, kuten tehdas paikallisesti myös tunnetaan. Eräänä iltana takaisin kotiseuduilleen tupsahtaa patruunatehtaan johtajan tytär Kaisa (Linnea Leino), joka aloittaa työt lataamossa. Nuoruuden rakkauden kipinä Matin ja Linnean välillä alkaa kyteä uudelleen, mitä tehtaanjohtaja (Hannu-Pekka Björkman) ei suopein silmin katso.

Huhtikuun 13. päivänä vuonna 1976 tapahtunut Lapuan patruunatehtaan räjähdys on rauhanajan Suomen tuhoisin onnettomuus. Sen seurauksena kuoli 40 ihmistä, suurin osa naisia, ja loukkaantui 60. Onnettomuus jätti kaksi lasta orvoiksi ja vei 64 lapsen toisen vanhemman.

Toni Kurkimäen ensimmäinen pitkä elokuva Lapua 1976 kertoo fiktiivisen rakkaustarinan, joka sijoittuu Lapualla taivaan tuuliin lentäneen patruunatehtaan suojiin juuri ennen kohtalokasta räjähdystä. Käsikirjoituksen elokuvaan on tehnyt Tuukka Haapamäki.

Kurkimäki lähti työstämään kotiseutunsa historiaan koteloitunutta tapahtuma sarjaa 12 vuotta sitten. Pitkän elokuvan käsikirjoitusta varten haastateltiin onnettomuuden kokeneita ihmisiä vuosien ajan. Sitä pohjusti myös vuonna 2014 ilmestynyt samaisiin tapahtumiin Lapualla porautunut lyhytelokuva Huhtikuu.

Kuten elokuvassakin kertojaääni kertoo: onnettomuus kosketti lähes jokaista lapualaista. Sen vaikutukset ovat pienessä yhteisössä olleet eittämättä järisyttäviä, syviä ja traumatisoivia. Elokuvan aihe on siis varsin perustelu ja tarpeellinen.

Siksi on harmillista, että Lapua 1976 ontuu monelta osin. Vääjäämättä tulee mieleen, että ensimmäistä pitkää elokuvaa tekevä Kurkimäki on asettanut riman liian korkealle eikä ohjaaja ole uskaltanut, kuten kirjailijoille ohjeeksi usein annetaan: ”Kill your darlings”. Sillä viitataan siihen, että kirjoittajan on vältettävä rakastumasta omaan tuotokseensa liikaa, ja päästettävä päiviltä kaikki se, mikä ei palvele itse tarinaa. Sitä ohjetta Kurkimäenkin olisi kannattanut itselleen muistuttaa mieleen.

Elokuvan suurin ongelma on, että se kadottaa fokuksensa eikä ponnistus oikein osu lankulle, kun rytmi on alusta asti sekaisin. Hahmoja elokuvassa on liikaa, eikä sivuhenkilöiden tarinat ja menetykset onnistu liikuttamaan.

Elokuva on myös auttamatta liian pitkä. Saksia olisi kaivannut esimerkiksi alun elokuvallinen prologi ja lopun epilogi. Itse räjähdystäkin saadaan odotella reilusti yli puolen välin ja jahka pelastustoimista on selvitty, tuntuu elokuvan loppu lähinnä jäähdyttelyltä.

Käsikirjoituksen kannalta on myös erikoinen ratkaisu valita elokuvaan vahva miesnäkökulma. Linnea Leinon näyttelemää Kaisaa lukuun ottamatta elokuvan naisroolit jäävät puhtaasti statisteiksi, vaikka onnettomuus itsessään vei mukanaan nimenomaan nuoria, perheellisiä naisia ja vaikutti lapualaisyhteisössä monen perheen elämään tavalla, jota on vaikea ulkopuolisen koskaan täysin ymmärtää.

Kurkimäellä keskiöön nousee sen sijaan yksittäinen nuoren pariskunnan tarina, jonka kaaresta suuri osa tapahtuu itse onnettomuuden ulkopuolella. Siksi ohjaajan valinta keskittyä sinänsä toimivaan ja televisiosarjamaisia käänteitä sisältävään rakkaustarinaan, joka lienee ottanut vaikutuksia yhteiskuntaluokkajännitteineen Titanicista, on harmillinen. Lapuan ja Paukun räjähdys toimii taustanäyttämönä tai oikeastaan lavasteena. Matin ja Kaisan tarina olisi voinut sijoittautua minne vain 1970-luvun Suomessa jollei muutamia, ihan hauskoja viittauksia pohjalaisluonteeseen oteta mukaan. Se on valtava sääli.

On elokuvassa hyvääkin. Pääosien esittäjät Konsta Laakso ja Linnea Leino ovat rooleissaan oivallisia. Erityisesti Leinon ilmaisussa on onnistunutta ilmassa leijuvaa surumielisyyttä, viattomuutta ja optimistisuutta, joka kantaa koko elokuvan halki. Hannu-Pekka Björkman tekee tehdaspatruunana juuri niin vankkaa jälkeä kuin mitä häneltä on lupa odottaakin.

Elokuva on myös kaunis. Kuvaaja Tero Saikkosen ohjaamana kamera liikkuu hitaasti ja antaa kohtausten avautua rauhassa. On selvää, että lavastukseen aina tehdasmiljööstä 70-luvun lapualaiskoteihin on aidosti nähty vaivaa ja aikaa. Lopun hautajaiskohtaus arkkuineen on visuaalisesti vaikuttava ja koskettava, vaikka musiikkivalinnasta voikin olla montaa mieltä.

Loppu viimein Lapua 1976:n suurin ongelma on, että se ei ole tarina Lapuasta, Lapuan onnettomuudesta tai lapualaisyhteisöstä. Se on kahden ihmisen rakkaustarina, jonka teille kohtalo on heitellyt esteitä vuosien ajan. Eikä siinä ole mitään vikaa. Lapua vain olisi ansainnut oman elokuvansa.