Kiljuset! valkokangas

Uutta Kiljuset!-elokuvaa katsoessa heräsi epäilys aikasilmukkaan joutumisesta ja paluusta 1980-luvulle. Näin kehnoa ja pökkelöä koko perheen elokuvaa ei tällä vuosituhannella muista nähneensä. Meno kankaalla on yhtä ”hassunhauskaa” kuin Kiljusten Helsingin matkasta kertovassa vuoden 1981 Kiljusen herrasväki -elokuvassa.

Eikä sellainen meno 2020-luvulla naurata. Näytöksessä olleen koululuokan parista ei elokuvan aikana tirskahduksia kuulunut. Päinvastoin koululaisten penkkiriviltä kantautui elokuvan loputtua kommenteista tylyin: ”Tämä oli kyllä tylsä.”

Ja sitä Kiljuset! on. Tylsä.

Jalmari Finne kirjoitti Kiljusen herrasväki -tarinansa 1910–1920-luvuilla. Tuolloin maalaisten edesottamukset kaupungissa ja milloin missäkin huvittivat suurinta osaa suomalaisista, sillä valtaosa kansasta asui maalla. Vielä 1980-luvullakin suomalaisten jalat, ainakin toinen niistä, oli siinä määrin tukevasti maaseudulla, että Kiljusen perheen Helsingin matka saattoi filmattuna edelleen naurattaa.

2020-luvulla eletään aivan toisenlaisessa maailmassa, myös Suomessa. Tämä todellisuus on tainnut uusinta filmatisointia puuhanneilta jäädä oivaltamatta. Yksinkertainen kohelluskomiikka ei tänä päivänä toimi kuin ehkä päiväkoti-ikäisille, jos heillekään.

Kiljusen perheessä vanhemmat unohtavat poikiensa syntymäpäivän. Hyvitykseksi lähdetään Linnanmäelle Helsinkiin. Pääkaupungissa vanhemmat ja lapset joutuvat eri teille ja saavat tahoillaan kaupungin ”sekaisin”.

Se mitä Kiljuset Helsingissä puuhaavat on niin lässyä ja mitäänsanomatonta, että kukaan ei missään kaupungissa noteeraisi heitä ja heidän tekemisiään mitenkään. Ja tämän tietää lapsikin. Kiljus-tarinoiden tenho on hiipunut jo aikoja sitten.

Jos yli sata vuotta vanhaa tarinaa halutaan edelleen filmata, se pitäisi asettaa joko omaan aikaansa epookkia tehden tai sitten modernisoida kunnolla. Tässä tapauksessa modernisointia olisi pitänyt tehdä niin paljon, että alkuperäisestä ei olisi varmaan paljoakaan jäänyt. Herääkin kysymys, miksi tällaista on edes lähdetty tekemään? Vuosien 1981 ja 1990 Kiljusen herrasväki -elokuvat eivät ole sellaisia klassikoita, että ne olisivat kaivanneet jatkokseen enää tämän vuosituhannen versiointia. Ylipäätään Finnen kirjat eivät ole Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin veroisia ajattomia klassikoita.

Tuotantopanosten hukkaaminen tällaiseen on surullista, kun miettii kuinka paljon hyvää uutta lastenkirjallisuutta olisi tarjolla filmattavaksi puhumattakaan siitä, että tehtäisiin koko perheen elokuvaa peräti alkuperäiskäsikirjoituksesta.

Puhuttelevan Aatos ja Amine -dokumentin ohjannut Reetta Huhtanen on ensimmäisessä pitkässä fiktiossaan koko lailla hukassa. Kerronta on puuduttavan pitkäveteistä ja visuaalisesti ideatonta, eikä näyttelijäohjauksesta voi juuri puhua. Elokuvassa nähdään tukku tunnettuja suomalaisnäyttelijöitä, joiden roolisuoritusten seuraaminen aiheuttaa lähinnä myötähäpeää.

Suomalaisten lastenelokuvien ja koko perheen elokuvien taso on tällä vuosituhannella ollut sen verran korkea, että Kiljuset!-elokuvaa on vaikea edes suhteuttaa näihin. Vertailukohtana mieleen tulevat lähinnä jotkut Ere Kokkosen takavuosina ohjaamat kohellukset. Sellaisten aika on auttamattomasti ollut ja mennyt.