Vuosi elämästä kotikatsomo

Joskus elokuva syystä tai toisesta kolahtaa katsojaan, ja Vuosi elämästä on todellakin yksi tällaisista tapauksista. Mike Leigh’n uutuuden teho on hieman yllättävääkin, sillä useita hienoja teoksia (muun muassa Naked 1993; Salaisuuksia ja valheita 1996) pitkän uransa aikana ohjanneen britin tyyli on jo niin tuttu. Ilman perinteistä käsikirjoitusta toteutetut, näyttelijöiden improvisaatiolle rakentuvat elokuvat ovat poikkeuksetta olleet rakenteeltaan vapaamuotoisia tutkielmia tavallisten ihmisten iloista ja suruista – elämänmakuisia draamoja, kuten kulunut ilmaus kuuluu.

Päällisin puolin yksinkertainen Vuosi elämästä kertoo keski-ikäisestä avioparista Tom ja Gerri (Jim Broadbent ja Ruth Sheen), jonka elämä on vakaalla pohjalla. Siirtolapuutarhan hoitoa harrastavan pariskunnan näennäisen harmonian vastapainoksi näemme lähipiiriin kuuluvia rikkinäisiä ihmisiä: hermoromahduksen partaalla keikkuvan alkoholiongelmaisen Maryn (Lesley Manville), ulkonäkönsä ja terveytensä vaalimisen suhteen luovuttaneen työttömän Kenin (Peter Wight) sekä Tomin sulkeutuneen, perhe- ja asuinolojensa suhteen täysin vastakkaisen kohtalon kokeneen isoveljen Ronnien (David Bradley). Teos koostuu neljästä vuodenaikojen mukaan nimetystä episodista, joissa nämä hahmot kohtaavat toisensa.

Surumielinen elokuva käsittelee kiehtovia kysymyksiä: Miksi toisten ihmisten elämä saa onnellisia käänteitä kun taas toiset jäävät yksin, katkeroituvat eivätkä hyvistä yrityksistä huolimatta onnistu kääntämään elämänsä kurssia? Mikä osa tässä on tuurilla, tarjottuihin mahdollisuuksiin tarttumisella ja saatavilla oleviin asioihin tyytymisellä? Ilahduttavasti Leigh’n elokuva ei saarnaa, vaan jättää asiat juurta jaksain selittämättä. Henkilöhahmot tuntuvat lievästä asetelmallisuudestaan huolimatta aidoilta ja monitahoisilta, sillä perimmäisiä syitä heidän nykytilaansa voi vain arvailla. Roolinsa itse rakentaneiden näyttelijöiden työskentely on huikeaa – erityisesti vimmaisesti tukea hakevaa Marya esittävän Lesley Manvillen suoritus on hatunnoston arvoinen.

Puumotiivia hyödyntävä elokuva rinnastaa elämän ja luonnon kiertokulun. Samalla viitataan onnen suhteellisuuteen, kun pääparin aluksi mustavalkoiselta vaikuttava empatiakyky tuntuu viimein teoksen loppua kohden saavuttavan rajansa. Olisiko vihannesten viljely merkki pääparin rakentavasta asenteesta vai pikemminkin neuroottisesta elämänhallinnasta, ”paremmasta” kyvystä käsitellä koettuja pettymyksiä? Tämä kuten monet muutkin elokuvan käsittelemät asiat on viisaasti jätetty rivien välistä luettaviksi ja katsojan itse arvioitaviksi.

Leigh’n vaivaton kerronta tempaa katsojan ainutlaatuisella tavalla keskelle hahmojen arkea pohtimaan näitä mysteerejä, ja elokuvan reilu parituntinen kesto tuntuu kuluvan kuin siivillä. Sisältörikkaan, sydämellisen ja humaanin teoksen hieno loppukohtaus on avoin kunkin omille tulkinnoille – sillä näihin kysymyksiin, kuten ei elämään yleensäkään, ole olemassa valmiita vastauksia.