Uskoton kotikatsomo

Uskoton perustuu Ingmar Bergmanin omakohtaisiin kokemuksiin. Bergmania elokuvan kehyskertomuksessa esittää Erland Josephson. Kehyskertomuksen Bergman on sorvaamassa käsikirjoitusta meren rannalla. Työssä häntä auttaa entisen rakastajan Mariannen kuviteltu läsnäolo. Marianne purkaa tuskalliset muistonsa näytelmäkirjailijalle kohta kohdalta. Harvoin on missään elokuvassa nähty vastaavaa jähmeää surua ja lohduttomuutta, vaikka Marianne pystyy suurimman osan aikaa puhumaan ihan kirkkaasti ja selkeästi hankalasta aiheesta huolimatta.

Kansainvälisesti menestynyt kapellimestari ja hänen vaimonsa Marianne (Lena Endre) ovat onnellisia yhdessä - ihan kaikilla saroilla. Niin vaimo ainakin sanoo. Pariskunnalla on "sadunhohtoinen" pieni tyttö, joka kertoo tarinoitaan myös isänsä parhaalle ystävälle. Isän paras ystävä taas on vaimon kanssa samassa teatterissa töissä. Kolme aikuista ja lapsi ovat "kuin yhtä suurta perhettä", kunnes äiti menee isän parhaan ystävän kanssa sänkyyn. Teon taustalla on osittain ehkä puhdas uteliaisuus ja se, että naisella on ilmeisesti hellyyttä, jota jakaa. Harmi vain, ettei hellyyttä voi tässä maailmassa jakaa ihan kenelle huvittaa, vaikka haluaisikin. Tai tietysti voi, mutta sen hinta voi olla liian korkea verrattuna saavutettuun iloon. Uskollisuus on kuitenkin ihmissuhteissa oletusarvo - jopa tekstinkäsittelyohjelma tarjoaa ilmausta "uskollisesti sinun", kun yrittää kirjoittaa "uskoton".

Erityisen "rankkaa" elokuvassa on ehkä se, että Mariannen ja toisen miehen suhde ei välttämättä ala mitenkään erityisen kiihkeästi: ei heidän ole "pakko" olla yhdessä. Pakko tulee vasta myöhemmin. Suhdetta ei siis perustella romantisoidulla sielunveljeydellä tai kadonneen puoliskon löytämisellä. Siinä ei oikeastaan ole mitään runollista tai kovinkaan "ihanaa" missään vaiheessa, ja kuitenkin se tuhoaa monta elämää. On jotenkin hirvittävän proosallista, miten raskaita seurauksia aikuisten kevyillä leikeillä voi olla. Leikkien yllä on koko ajan jonkinlainen kuoleman raskas varjo.

Uskoton on vähän liian pitkä - lähes kaksi ja puoli tuntia. Tällaiseen tuskalliseen tuntojen purkuun voi olla vaikea keskittyä television ääressä varsinkin, kun elokuva on hidas kuin ruumissaatto. Monesti ajatellaan, että niin kauan kuin osapuolet ovat elossa, on vielä anteeksipyytämisen ja -saamisen mahdollisuus. Uskoton kuvaa oikeastaan sellaista tosiasiaa, että ihminen ei koskaan eikä millään voi saada tekojaan tekemättömiksi, vaikka ehkä saisikin anteeksi. Uskoton nainen ei voi koskaan hyvittää tyttärelleen aiheuttamaansa tuskaa, vaikka hän tekisi mitä. (Elokuvan nimeksi olisikin hyvin voinut laittaa "Unforgiven", mutta se nimi oli jo varattu.) Vaikkei mittakaava olisi aivan tällainen, niin varmasti melkein jokaisella vanhemmalla on sellaisia asioita, joita hän katuu tehneensä lapsilleen, "ihmeellisille satumaisille lapsilleen", kuten Uskottomassa sanotaan. Arvelenkin, että elokuva antaa kipeää hermoratahierontaa perheellisille keski-ikäisille. Toivoa saattaa, että kipu on katarsista.

ks. ensi-ilta