Mistä tunnet sä Tiikerin - entä Disney-tuotannon?
Tiikerin omassa elokuvassa on kaikkia mahdollisia Disney-aineksia ja ihan pikkuisen Pokemonia. Elokuva on epätasainen. Parhaimmillaan animaation taika on kuin parhaissa Disney-leffoissa. Uneliaat ja rauhalliset värit lumoavat aikuisenkin katsojan retkelle Puolen hehtaarin metsään. Valitettavasti tekijöiltä on puuttunut tyylitajua, tai halua pysyttäytyä kotoisessa lähimetsässä. Tiikerin oman elokuvan taustalla kummittelee koko Disney-tuotanto niin tapahtumissa, maisemissa kuin piirrosjäljessäkin. Vai ovatko hetkittäiset tyylilajin vaihdokset tahallisia viittauksia interteksteihin? Sadun illuusion kannalta ne olivat lähinnä turhia ja häiritseviä.
Tiikerin omassa elokuvassa nimihahmo etsii perhettään. Tiikeri ei halua enää olla metsän ainoa tiikeri, vaan toivoo löytävänsä itselleen yhtä hienon sukupuun kuin Pöllöllä. Kun sukupuuta ei löydy, ystävät kirjoittavat Tiikerille kirjeen kaivatun perheen nimissä ja raidallinen veijari innostuu lisää. Tiikeri odottaa sukuaan kylään ja pettyy, kun kyläilijät osoittautuvat vain valepukuisiksi ystäviksi. Tiikerin oman tarinan aihe on hyvä ja tärkeä, mutta elokuvan loppu tuntuu hieman väkisin venytetyltä.
A. A. Milnen kuolemattomat hahmot pysyisivät varmasti tänäkin päivänä hengissä ilman kaupallisuuden tekohengitystä, joka koettaa puhaltaa Puhin henkeä milloin minkäkinlaisiin elämänparannus- ja liikkeenjohto-oppaisiin. Tiikerin oman elokuvan positiivisin yllätys oli se, kuinka paljon elokuvantekijät olivat onnistuneet tavoittamaan alkuperäisten hahmojen riemastuttavasta logiikasta.
Sen sijaan Tiikerin ja Ruun pokemonsyöksyt eivät ihastuta. Missä sanotaan, että vauhtia ja kohellusta pitää olla kaikissa lastenelokuvissa? Tiikerin oman elokuvan jylhät maisematkin ovat kuin Leijonakuninkaasta (1994) tai Bernard ja Bianca Australiassa (1990) -leffasta, eivätkä ne sen enempää kuin huimat lumivyörytkään kuulu Puolen hehtaarin metsän maailmaan.
Animaatioita, kuten muutakin leffatuotantoa, näyttää toisinaan vaivaavan vauhtisokeus; elokuvaan ängetään väen väkisin mukaan näyttävyyttä, jota tarinan juoni tai henki ei mitenkään edellytä. Näyttävää on opittu tekemään, mutta vaikuttavan tekeminen on aina yhtä vaikeaa. Mutta kyllä kai lastenelokuvien tulisi genrenä erota toimintapätkistä, joissa tarinan ainoa tehtävä onkin motivoida jos jonkinlaista hosumista.
Disney-elokuvien suomenkieliset äänitykset ovat aina olleet hyviä. Voin vieläkin kuulla Ulla Tapanisen Pienen merenneidon (1989) meduusana, vaikka viimeisestä katsomiskerrasta on kulunut jo vuosia. Myös Tiikerin omassa elokuvassa jälkiäänitys on tehty huolella.
Tiikerin oma elokuva ei ole parasta, mutta kuitenkin keskinkertaisenakin laadukasta Disney-tuotantoa. Saatte katsoa, lapset.
ks. ensi-ilta
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä
Seuraava:
15 minuuttia
Arvostelu elokuvasta 15 Minutes / 15 minuuttia.
Edellinen: Syötti