The Wackness kotikatsomo

Viimeinkin on salonkikelpoista tuntea nostalgiaa 1990-lukua kohtaan. Tällä kertaa muisteluun eivät kuitenkaan pääse grunge tai kuluneet flanellipaidat, vaan 90-luvun alun hiphop ja Seattlen sijaan New York. The Wackness on savuinen kasvutarina siitä elämänvaiheesta ja ajanjaksosta, jonka vain aikuistuminen ja pormestari Rudolph Giuliani onnistuvat muuttamaan.

Koulun juuri taakseen jättänyt Luke kauppaa ruohoa jäätelökärrystä saaden vastineeksi niin rahaa kuin terapiatunteja elämäänsä kyllästyneeltä psykiatrilta. Huumekauppiaan katu-uskottavasta statuksestaan huolimatta Luke on ulkopuolinen niin koulussa kuin naismaailmassakin.

Vaikka tarina kertoo teini-iän ajelehtimisesta, rakentuu sen keskiöön Luken ja tämän psykiatrin ystävyys. Ikäisekseen omalla tavallaan kypsä Luke ja elämän realiteetit kieltävä, Ben Kingsleyn esittämä psykiatri tallaavat New Yorkin katuja ja onnistuvat parhaimmillaan kiteyttämään sen hauskuuden, mikä on mahdollista löytää vain yllättäen kohdatun sielunkumppanin kanssa. Oman värinsä näiden kahden suhteeseen antaa myös Luken rakastuminen psykiatrinsa tyttäreen.

Sundancen yleisöpalkinnon voittaneen elokuvan hahmot ovat kaukana amerikkalaisen teinikomedian pahvifiguureista. Myös päähenkilön perhetaustaan on mahdutettu vähemmän kiiltokuvamaisia piirteitä, mikä ei kuitenkaan tässä elokuvassa tarkoita keittiöpsykologista selittelyä.

Siinä missä ohjaaja Jonathan Levinen parhaiten tunnettu elokuva All the Boys Love Mandy Lane kuvattiin suureksi osaksi auringonpaisteessa, on The Wacknessin värimaailma siniharmaa. Tämä ja New Yorkin pahimmat turistikohteet pois jättävä kuvaus antavat elokuvan hengittää ja estävät pahimman retroilun. Elokuvassa ei kuule MC Hammeria eikä ajankuvan luomiseen käytetä muitakaan yhtä räikeitä esimerkkejä edellisestä vuosikymmenestä. Elokuva on ääniraitaansa myöten hyvin cool, mikä on mannaa varsinkin 90-luvun alkupuolella nuoruuttaan eläneille. Sietäähän 2000-luvun sokerimurosukupolvenkin muistaa, että kyseiseen ajanjaksoon liittyi myös vähemmän nolottavia piirteitä.

The Wacknessin vahvuus on lähtöasetelman kieroutuneisuudessa ja ironisessa asenteessa. Valitettavasti näihin ei ole uskallettu luottaa, vaan lopussa särmät hiotaan lähes suoriksi. Luken ulkopuolisuus osoitetaan puhtaaksi arkuudeksi, ja maailman menoa vinolta tasolta seurannut tarina päätyy kulkemaan jo useasti tallattua polkua. Vaikka tapahtumien avulla kuvataan hahmon kehittymistä ja kykyä astua pois tarkkailijan roolista, tarkoittavat ne katsojan kannalta elokuvan vajoamista tavanomaisuuden suohon. Käännekohta päähenkilön kehityskaaressa on nähty monesti aiemmin, ja elokuvan anarkistisuus typistyy lähinnä sen vähemmän tervehenkiseen lähtökohtaan.

Huolimatta siitä, että elokuvan loppu on muuhun tarinaan nähden pettymys, tarjoaa The Wackness sekä draamaa että komediaa tyylikkään nuhruisessa paketissa. Elokuva on uskallettu pitää pienimuotoisena tapahtuma-alttiista ympäristöstään huolimatta, ja etenkin pääosanesittäjä Josh Peckin näyttelemä pöllöys on suorastaan käsin kosketeltavaa. Mikäli 1990-luku ei kuitenkaan kuulu katsojan mielivuosikymmeniin, voi samantyyppisen kokemuksen saada lukemalla Sieppari Ruispellossa Wu-Tang Clanin tahdittamana.