All The Boys Love Mandy Lane valkokangas

All The Boys Love Mandy Lane on yllättävä elokuva. Ensimmäisten kohtausten perusteella sen voisi tuomita jälleen yhdeksi b-luokan teinikauhuelokuvaksi. Ensivaikutelma kuitenkin pettää. Teinikauhuksikin sitä voi kyllä kutsua, mutta konventioita se käsittelee tuoreella otteella ja kenties – toivottavasti – uudistaa genreä.

Teinikauhugenre kantaa ansaitusti samanlaista leimaa kuin romanttinen komedia: umpikuluneita ja ennalta-arvattavia juonikuvioita, pakasta vedettyjä henkilöhahmoja ja kaikenlaisen kekseliäisyyden puutetta. Silloin tällöin tulee väistämättä näitä tuoreelta tuntuvia elokuvia. 1990-luvulla Wes Cravenin Scream-trilogian keinoina oli itsetietoisuus ja genren kliseillä leikittely, mutta elokuvat olivat samalla myös toimivaa genrekauhua. Niiden suosion vanavedessä tuli tietysti kymmeniä toinen toistaan huonompia ja itsensä vakavasti ottavia elokuvia.

Viime aikoina tarjonta on ollut jälleen heikompaa, mikä saa Mandy Lanen erottumaan joukosta entistä enemmän. Kiimaiset nuoret syrjäisellä mökillä ei sinänsä ole mikään freesi lähtökohta. Toteutukseltaan elokuva eroaa kuitenkin tavanomaisista verikekkereistä. Hahmot tuntuvat aidommilta kuin tämän tyylilajin edustajissa yleensä. Dialogi onkin kuulemma osittain improvisoitua. Alapääjuttuja puhuvia teinejä hahmot silti ovat, mutta kokonaisia, enemmän kuin yhden luonteenpiirteen omaavia ihmisiä.

Haaleilla väreillä ja suurimmaksi osaksi auringonpaisteessa kuvattu elokuva ei luota nopeisiin säikyttelyleikkauksiin ja on sopivan kokeileva esimerkiksi linssien käytön suhteen. Visuaalisesti elokuva muistuttaa enemmän raukeaa indie-elokuvaa kuin kauhua.

Indietä elokuva onkin. Ensikertalainen Jonathan Levine ohjasi elokuvan 600 000 dollarin budjetilla, ja ensikertalaisia olivat myöskin käsikirjoittaja Jacob Forman sekä vastaperustettu tuotantoyhtiö. Toronton filmifestivaaleilla 2006 elokuvan levitysoikeuksista käytiin ankaraa taistelua. Voittaja Harvey Weinstein, entinen Miramax-pomo, maksoi oikeuksista 3,5 miljoonaa ja päätti istua elokuvan päällä. Weinsteinin harjoittamasta levitystaktiikasta ja uudelleenleikkauksista on useita kauhutarinoita, joten elokuvan onneksi levitysoikeudet myytiin eteenpäin.

Tulevana syksynä elokuva toivottavasti pääsee laajempaan tietoisuuteen. Future Filmille täytyy nostaa hattua elokuvan teatterilevityksestä. Pahinkin kauhusonta pääsee Yhdysvalloissa helposti laajaan levitykseen, minkä takia tämän elokuvan hyllylle laittaminen ihmetyttää. Ehkäpä sisältö on mietityttänyt. Mandy Lane kun on juurrutettu tosimaailmaan aivan eri tavoin kuin lajitoverinsa.

Suomalaisille katsojille elokuvassa vilahtava Natural Selection -paita antaa kenties oman lisäsäväyksenä. Samalla tekstillä varustettua paitaa piti Pekka-Eric Auvinen. Paidan lisäksikin elokuvassa tulee selvästi esille yhteydet kouluammuskelujen kyllästämään maailmaan. Kauhuelokuvan kontekstissa asiaa pystyy käsittelemään aivan eri tavalla kuin mitä tähänastisissa elokuvissa, ja Mandy Lane onkin yksi vaikuttavimpia teoksia aiheesta. Veriteot tuntuvat pahemmilta, kun ne näytetään avoimesti eikä tekijänä ole yliluonnollinen tai myyttinen hahmo.

Heikkouksiakin Mandy Lanessa on. Päivän vaihtuessa yöksi elokuva taantuu väliaikaisesti genrensä tyypillisemmäksi edustajaksi, kun hahmoja lahdataan putkessa. Edellä mainitun kontekstin ja onnistuneiden tarinahenkilöiden takia tapot kyllä tuntuvat ikäviltä ja vaikuttavat, mutta puutumus iskee silti. Aamun ja kolmannen näytöksen koittaessa taso onneksi nousee, kun teinikauhun lainalaisuuksia katsotaan aivan uudesta, pelottavasta näkökulmasta.