All the Boys Love Mandy Lane kotikatsomo

Kauhun alalajeista teinikauhuelokuvat ovat jo pitkään möyrineet ympyrää ylöspääsemättömän syvän kuopan pohjalla. Jos teinikauhulla on joskus viitattu päähenkilöiden ikään ja elokuvien merkitykseen jonkinmoisina läntisen kulttuurin initiaatioriitteinä, niin tänä päivänä teinikauhulla tarkoitetaan elokuvia, joiden ideattomuutta ja typeryyttä sietävät lähinnä vain teini-ikäiset.

Lajityypin murheenalhosta kertoo paljon, että All the Boys Love Mandy Lanen kaltaista keskinkertaista kauhuelokuvaa on pidetty jopa genreä piristävänä teoksena. Eroaahan Mandy Lane pahnan pohjimmaisista mutta kauhun saralla varsinkin laajemmassa perspektiivissä kyse on kovin tavanomaisesta tapauksesta.

Suurten studioiden ulkopuolella tehdyssä elokuvassa on hyvää yritystä, mutta riippumattomalta tuotannolta olisi toivonut paljon persoonallisempaa otetta ja rohkeutta tuulettaa genren uuvuttavia kliseitä. Seksinjanoisten teinien eristäminen syrjäiseen taloon ulkopuolisen tappajan poimittaviksi on niin kaluttu asetelma, että ahdistuksen ja jännitteen luomiseksi käsikirjoitukseen olisi tarvittu rutkasti enemmän ajatusta kuin tekijöillä on juonenkäänteissään varaa tarjota.

Loppuratkaisun asetelmat ovat suomalaisen silmin lähinnä murheelliset, sillä meillä todellisuus on vuoden mittaan ollut jo kahteen kertaan tarua ihmeellisempää - valitettavasti. Tällaisten elokuvien ja niiden antamien esimerkkien osalta on pakko pohtia teosten esittämän moraalin ja arvovalintojen mielekkyyttä edes taiteen nimissä. Nykyelokuvien suurin vika on siinä, että ne tekevät väkivallasta ja tappamisesta ratkaisun, kun se aiemmin on ollut seuraus jostakin. Mandy Lanestakin puuttuu lähes kokonaan väkivaltaa selittävä psykologinen ulottuvuus.

Jos Mandy Lanea vertaa vaikka lajinsa paljon parjattuun klassikkoon Texasin moottorisahamurhaajaan (1974), niin ero väkivallan painotuksissa on huomattava. Nykyiset "teinikauhuelokuvat" ovat puistattavan kylmiä ja niiden katsomista osana aikuistumista en pitäisi enää mitenkään terveenä ilmiönä.

Mandy Lanella on tosin tiettyjä ansioita lajityyppinsä sisällä. Vaihteeksi tarinanrakentelulle ja huolellisesti mietitylle estetiikalle on annettu painoarvoa. Vaikka pelkoelementtien alleviivaavuus on Mandy Lanessakin häiritsevää, se ei ole niin naiivia kuin monissa lajitovereissaan. Stereotyyppisiä hahmoja on myös yritetty syventää edes vähän. Hahmojen kantavuuteen ja tarinaan ei ole viime kädessä kuitenkaan enää luotettu ja pimeyteen lankeavat tappoleikit tyrehdyttävät lopulta vakavammat pyrkimykset eheään ja kokonaisvaltaiseen kauhuelokuvaan.