Tappavan tylsää tasohyppelyä
Gareth Evansin ohjaamaa indonesialaista toimintaelokuvaa The Raid: Redemptionia on monissa piireissä ylistetty kuin kuuta nousevaa. Suomalaisetkin viihdelehdet ovat kuvailleet teosta toimintaelokuvan Citizen Kaneksi ja suureksi merkkipaaluksi, ja elokuva on kiihottanut myös netin fanipoikia. Odotukset olivat siis korkealla, kun elokuvan blu-ray ilmestyi.
The Raid: Redemption saattaisi olla lajityyppinsä merkkipaalu ja huipputeos, mutta vain siinä tapauksessa, että lajityyppi olisi beat'em up -tietokonepeli. Sellainen, jossa persoonattomat pelihahmot mennä rytyyttävät tasaista käytävää eteenpäin ja jossa joka oven takaa pompahtaa jengiläinen mätkittäväksi. Kun tarpeeksi kerroksia on takana, koittaa pomotappelu eli yksittäinen kovempi vastus, jolla on kestopisteitä loputtomasti. Sitten saakin vispata ilotikkuaan kämmenet känsäisinä kunnes vihdoin koittaa kliimaksi.
Tämänkaltainen on myös The Raid -elokuva, kuin 100 minuutin pelidemo pelistä, jota ei itse pääse pelaamaan. Tarinan juonena on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että 20 poliisia tekee ratsiaa huumelordin kerrostaloon ja käy tasoja, anteeksi kerroksia, läpi yksi kerrallaan kunnes jää alakynteen. Juuri mitään elokuvallisia ansioita teoksella ei ole, jos elokuvia ei arvota pelkästään efektien mukaan.
Toimintaelokuvien luonteeseen ei liiallinen henkilöhahmojen syvyys saatikka taisteluiden realismi kuulu, mutta The Raid vetää melkoiset pohjat tällä saralla. Se ei tee yhden ilmeen mättökoneesta persoonallista, että hänellä on kotona raskaana oleva vaimo. Ja voiko olla enää kliseisempää juonenkäännettä aasialaisessa rikoselokuvassa, että yhden poliisin veli onkin alamaailman jäsen?
Taistelukohtauksissa on kyllä hieno koreografia, jos jaksaa sellaisista innostua, mutta on sitten eri asia, kuka jaksaa katsella kohtauksesta toiseen, kun jokaisen asunnon ovesta putkahtaa miekkamies tai taistelulajien mestari. Alussa jengiläiset vielä muistavat käyttää konetuliaseita, kun poliiseillakin sellaiset on, mutta kun poliiseilta loppuvat luodit, niin jengiläisetkin siirtyvät rehdisti käsikähmään. Huomaavaista.
Talossa asuu tasan yksi normaali ihminen vaimoineen, ja hänen tapauksessaan lähinnä ihmetyttää, miksi ja miten hän on päätynyt taloyhtiöön, jossa jokainen naapuri on taisteleva atleetti tai konetulimies. Eipä hahmolla tietysti muuta käyttöä olekaan kuin olla Tshehovin ase eli alussa vilahtava, merkityksettömältä tuntuva rekvisiitta, johon palataan sitten myöhemmin.
Suppea juoni ei sinänsä olisi haitta, jos tarina etenisi kiinnostavasti ja pitäisi otteessaan, mutta elokuvan kesto on aivan liian pitkä. Mättö on niin loputonta ja turruttavaa, että tylsien ja ylipitkien hypi-pompi-taistelukohtauksien aikana on aivan liian paljon aikaa pohtia elokuvan lukuisia puutteita. Yksi puutteista on pilke silmäkulmassa, joka on usein elävöittänyt mättöelokuvia. Joskus huumori on ollut tahatonta ja joskus tarkoituksellista, joskus hyvinkin mustaa ja synkkää, mutta The Raidista se puuttuu kokonaan. Jäljelle jää vain reaktiivista väkivaltaa, jossa mekaaniset, robottien kaltaiset hahmot teutaroivat ohjelmointinsa mukaisesti.
Mukana on toki verta ja suolenpätkiä aimo annos, niitähän saa lisättyä digitaalisesti juuri niin paljon kuin haluaa. Aivan kuin tietokonepeleihinkin, sillä seurauksella, että mikään ei tunnu enää miltään. Jäljelle ei jää kuin efektimiesten ja koreograafikkojen ontto ja sieluton kyhäelmä, joka on kaukana mistään merkkipaaluista. Kyse on silkasta ylihypetetystä pohjanoteerauksesta.
Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 3 henkilöä
Seuraava:
A Good Old Fashioned Orgy
Kolkyt ja risat -komediassa kaveriporukka suunnittelee orgioita jenkkiläisen siveellisesti.
Edellinen: Get the Gringo
Jäntevästi tehty mutta sopivan letkeä toimintaseikkailu meksikolaisvankilan sisältä.