The Postcard Killings kotikatsomo

Härkämäinen Jeffrey Dean Morgan riutuu ja raivoaa tyttärensä sarjamurhaajalle menettäneenä isänä The Postcard Killings (2020) -trillerissä, joka perustuu James Pattersonin ja Liza Marklundin Postikorttimurhat -dekkariromaaniin. Morganin luotettavan karismaattinen roolisuoritus kantaa, jos ei pelasta, sinänsä pätevästi toteutettua mutta läpeensä kliseistä elokuvaa.

Tapa, jolla Jakob Kanonin (Jeffrey Dean Morgan) tytär ja tämän aviomies on murhattu Lontoossa, vihjaa yhteydestä aikaisempaan, Barcelonassa tapahtuneeseen murhaan. Kanon on itse poliisi (asia, joka tuodaan auttavaisesti esille alun dialogissa), ja päättää itse osallistua murhaajan löytämiseen. Kanonin vaimo Valerie (Famke Janssen) auttaa Atlantin toiselta puolen johtolankojen löytämisessä. Nimensä elokuva ja sen pohjana oleva kirja ovat saaneet murhaajan – vai murhaajien? – tavasta lähettää eurooppalaisten sanomalehtien toimittajille uhkaavia postikortteja ennen murhia.

Newyorkilainen Kanon joutuu tutkinnan aikana napit vastakkain säännöistä nipottavien eurooppalaispoliisien kanssa. Näiden byrokraattisten vaikeuksien on tarkoitus herättää katsojassakin luupäinen toive suoraviivaisen amerikkalaisen oikeuden toteutumisesta. Kulttuurien yhteentörmäys ei vakuuta ja tuntuu lähinnä keinotekoiselta tavalta estää juonta liikkumasta.

Sarjamurhaajajahdista muodostuu varsinainen grand tour pitkin eurooppalaisia kaupunkeja. Helsingissäkin käydään kääntymässä loppumetreillä. Murhaaja hyödyntää EU:n sisäistä vapaata liikkuvuutta, minkä Kanon luonnollisesti kiroaa tutkintaa vaikeuttavana tekijänä. Kenties interreilaajat löytävät tarinasta oman pelottavuuden tasonsa. Leffan ainoa aidosti hauska yllätyskäänne liittyy juuri stereotyyppeihin epäilyttävistä, amerikkalaisturisteja junissa vainoavista eurotrash-travellereista.

Ennalta arvattavan juonen lisäksi elokuvan audiovisuaalinen maailma on auttamattoman geneerinen. Tappajan kieroutunutta sisäistä maailmaa ja Kanonin ahdistusta visualisoidaan epäskarpisti tärisevällä kameralla, joka tuo mieleen kaikki 1990-luvun vastaavat ”rankat” jännityselokuvat. Uhrit löydetään, totta kai, taidehistoriaan viittaavina asetelmina. Jos Lars von Trierin The House That Jack Built (2018) ei itsetietoisella ironisuudellaan onnistunut hautaamaan tuota sarjamurhaajajuttujen klassikkoa, niin se on selvästi jäänyt pysyäkseen.

The Postcard Killings on malliesimerkki elokuvasta, jonka katsominen ei tuota vaikeuksia, mutta ei myöskään jätä minkäänlaista muistikuvaa seuraavalle päivälle. Se on niin kattava kokoelma sarjamurhaatarinoiden kliseitä, että se tuntuu algoritmisesti tuotetulta: jos pidit tästä, niin pidät varmaan tästäkin. Ja mikäs siinä, varmasti huonompaakin on tarjoilla. Mutta mikä lie saanut Ei kenenkään maalla (2001) Oscar-palkitun ohjaaja Danis Tanovicin tarttumaan tähän projektiin?