Ei kenenkään maa kotikatsomo

Alkuasetelma on pelkistetty kuin teatteridraamassa. Puolueettomalle vyöhykkeelle, eturintamien väliin joutuvat sekä bosnialainen sotilas Ciki (Branko Djuric) että serbialokas Nino (Rene Bitorajac). Tämän lisäksi tilannetta vaikeuttaa vielä kolmas sotilas, jonka alle on viritetty maamiina. Kolmikko ei pysty hakemaan apua kummaltakaan sodan osapuolelta, koska ovat taistelevien riitapukareiden keskellä. Paikalle keksitään siis hälyttää YK:n rauhanturvajoukot, jonka jälkeen tilanteen herkullisuudella pääsee tietysti maiskuttamaan myös kansainvälinen lehdistö.

Jugoslavialainen elokuvaohjaaja Danis Tanovic, joka on myös käsikirjoittanut elokuvan, lähtee purkamaan kokonaisen sodan tuntoja muutamasta yksilöstä käsin - ja onnistuu siinä harvinaisen hyvin. No Man’s Land on välillä kylmän analyyttinen, ironisesta kyyninen mutta samalla myös perusvireeltään melko humanistinen elokuva. Bosnia-Herzegovinan tilannetta vuodelta 1993 kartoittava Tanovic on harvinaisen tarkkanäköinen juuri sodan mielettömyydessä ja niissä kummallisen karun kauneuden hetkissä, jotka pilkahtavat elokuvassa esimerkiksi maisemien ja avoimen taivaan muodossa.

Kasvotusten joutuneet viholliset ovat osoitus siitä, että monesti ihmiset vain ajautuvat sotakoneiston sisään eikä vihollinen eroa mitenkään muuten kuin kartalle piirrettyjen rajojen tasolla. Tapahtumien melskeessä Ciki ja Nino huomaavat vieläpä sen, että ovat jopa tapailleet joskus samaa naista. He molemmat ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti vain siksi, että ovat päätyneet eri puolille rintamalinjaa. Ja viime kädessä tehtävät ratkaisut ovat aina kiinni yksilöistä, koska apua ei ole luvassa edes puolueettomalta taholta eli rauhanturvaajilta. Paikallisesti smurffeiksi nimetyt YK-joukot ovat voimattomia tai tekeytyvät sellaisiksi heti, kun tilanteesta ei saada omaa hyötyä irti.

Tanovicin elokuvaa voi hyvällä tahdolla verrata esimerkiksi sellaisiin sotaelokuviin, kuten Catch-22 (1970) M*A*S*H (1972). No Man’s Land tuntuu sisältävän samanlaista ironista absurdiikkaa, joka tietysti alleviivaa entisestään sotatilanteen kummallisuuksia ja yleistä mielettömyyttä. Samalla myös alussa esittämäni teatterivertauksen perusteella yhteyttä voisi etsiä vaikkapa Samuel Beckettin näytelmiin. Jos nyt ei muuten, niin ainakin molempien tavassa pelkistää tilanteet niiden minimiin ja näin valottaa asioiden perimmäisiä syitä. No Man’s Land on riisuttu kaikista Hollywoodin maneereista ja juuri siksi sillä on varaa olla kriittinen, rankan ehdoton ja välillä myös ilkeän pessimistinen.