Théresè D. kotikatsomo

Veitsenterävä äly ja edustusvaimon rooli olivat huono yhdistelmä naiselle 1920-luvun Ranskassa. Viinitilan rouvan odotettiin olevan ennen kaikkea huolehtiva vaimo ja äiti eikä boheemia taiteilijaelämää Pariisin latinalaiskortteleissa viettävä villikko. Théresè D. on elokuva voimakkaan naishahmon pyristelystä yhteiskunnan ja perheen asettamia ennakko-odotuksia vastaan.

Audrey Tautoun esittämä Théresè Desqueyroux on varakas perijätär, joka myöntyy avioliittoon naapuritilan isännän ja parhaan ystävänsä isoveljen kanssa. Kaksinkertaistuneet metsäomistukset eivät kuitenkaan paikkaa naisen säröilevää mieltä. Thérèse ajattelee liikaa ja polttaa kuin korsteeni, mutta ajattelee asian korjaantuvan, kun hän avioituu. Kun hänen päänsä täyttävät ajatukset eivät naimisiinmenonkaan myötä katoa, nuori vaimo käy levottomaksi. Hän huomaa olevansa vanki omassa kodissaan, avioliitossaan, ystävyyssuhteessaan ja ennen kaikkea päänsä sisällä.

Claude Millerin ohjaustyö on visuaalisesti erittäin miellyttävää katseltavaa. Kuvaus on harmonista ja kohtaukset soljuvat eteenpäin tasaisesti. Elokuvan maisemallisena näyttämönä toimii Bordeaux viiniviljelmineen ja mäntymetsineen. Luonto onkin elokuvassa vahvasti läsnä ja seuraa Thérèsen mielenliikkeitä. Kun meri on tyyni ja aurinko hellii ranskalaista maaseutuidylliä, päähenkilönkin mieli on levollinen. Kun Thérèse ei saa ajatuksiaan järjestykseen, luontokin on kaaoksessa.

Elokuva lupaa enemmän kuin lopulta pystyy antamaan. Päähenkilön harteille lasketaan salaperäisyyden viitta, jonka hurmaava Audrey Tautou kantaa niin hyvin kuin osaa. Ongelmat eivät ole näyttelijäntyössä, vaan ontuvassa kerronnassa ja epätasaisessa draaman kaaressa. Kun Thérèsen mysteeriä äärimmilleen pitkitetyn jännitteen jälkeen aletaan viimein purkaa ja henkilöhahmon sielun syövereitä ronkkia, se jätetäänkin puolitiehen. Kun kliimaksi on saavutettu, elokuvan loppupuolisko vain kursitaan hätäisesti kasaan.

Théresè D. jäi ranskalaisohjaaja Claude Millerin (1942–2012) viimeiseksi luomukseksi. Elokuvassa on joutsenlaulun tunnelmaa. Se on kaunis ja haikea, mutta haparoiva. Se perustuu ranskalaisen kirjallisuuden klassikon ja Nobel-palkitun kirjailija François Mauriacin samannimiseen teokseen. Elokuva ei kuitenkaan aivan yllä vahvan tarinansa tasolle. Elokuva on kyllä kaunis kuin akvarellimaalaus, mutta alkuperäistarinan edellyttämä väkevyys jää uupumaan.