The Congress kotikatsomo

Israelilaisohjaaja Ari Folman vakuutti ja vaikutti omaelämäkerrallisella animaatioteoksellaan Waltz with Bashir (2009), joka perustui ohjaajansa omiin kokemuksiin Israelin armeijassa ja jonka vahva visuaalinen ote kuvasi erittäin omaperäisesti sekä tapahtumia että niiden aiheuttamia tunnetiloja. Teos oli julkaisuvuotensa väkevimpiä elokuvakokemuksia.

Folmanin seuraava elokuva, tieteiskirjailija Stanislaw Lewin tarinaan perustuva The Congress puolestaan yhdistelee sekä perinteistä, näyteltyä elokuvakerrontaa että tieteisfantasiamaista animaatiota. Teoksen pääosaa esittää Robin Wright, joka näyttelee omaa alter egoaan.

Elokuva-Wrightin ura on laskusuunnassa tämän ikääntymisen takia kansan muistellessa hänen nuoruuden roolejaan. Sitten hän saa erikoisen tarjouksen, jossa hän luovuttaa julkkisminänsä Hollywoodille, jolloin nämä saavat tehdä hänen olemuksellaan ja ulkomuodollaan elokuvia, kun taas varsinainen persoona julkisuuskuvan takana voi elellä varakkaan palkkion turvin rauhassa. Teoksen alussa Wright näytteleekin itseään livenä, mutta myöhemmin hänet korvataan animaatio-Wrightilla samalla, kun teos vaihtuu lennossa animaatioksi.

Hanke on kunnianhimoinen ja aihe sinällään kiehtova. Valitettavasti joko alkuperäistarina on ollut liian vaikeaselkoinen toteutettavaksi tai sitten Folmanilta on karannut tykkänään mopo käsistä, sillä The Congress on huono ja kömpelön tekotaiteellinen möhkäle. Varsinkin ohjaajan vahvuutena pidetyt animaatio-osuudet epäonnistuvat lähes täysin.

Piirrosjälki on eittämättä omaperäistä, mutta heti siinä vaiheessa kun elokuvan aidot näyttelijät vaihtuvat piirroshahmoihin myös narratiivi alkaa sakata kuin bensamoottori, johon on tankattu dieseliä. Se köhii muutaman kerran kumeasti, nytkähtää ja sammuu sitten. Folman vaikuttaa lumoutuneen omista visioistaan ja animaatioistaan, ja unohtaa tykkänään sen, että pelkkä visuaalisuus ei riitä.

Ennen kaikkea elokuva on tylsä. Sen päähahmoihin ei synny erityisesti animaatiovaiheessa minkäänlaista kontaktia ja juoni on lähinnä puiseva moraalisaarna Hollywood-koneiston ja nykyteknologian kaikennielevyydestä. Jos ja kun henkilöhahmot ovat symboleja eivätkä persoonia, on heihin vaikea samaistua.

Nykyisestä pinnallisesta viihdekulttuurista olisi paljonkin ammennettavaa, joten on sääli, että Folmanin teos ei tuo aiheeseen mitään uutta. Mitään ambivalenssia ei myöskään synny, vaan tulkinnat ja päätelmät ikuisen nuoruuden palvomisesta tehdään katsojan puolesta. Kokonaisuutena elokuva ei osu mutta uppoaa sitäkin nopeammin ja syvemmälle.