Antiviral kotikatsomo

Tieteiskauhun kärkinimi David Cronenberg on ohjaajana niin omaleimainen, että hänen elokuviaan voi luonnehtia ”cronenbergimaisiksi”. Pojasta polvi ei huonone. Brandon Cronenberg ammentaa debyyttielokuvassaan ilolla samasta ruumiskauhun kuvastosta kuin isänsä.

Antiviralissa kritisoidaan kulutuskulttuuria ja kiihdytetään se äärirajoille. Lähitulevaisuudessa ihmisten ihailu julkkiksia kohtaan on mennyt niin pitkälle, että tähtikulttia kulutetaan kuvien lisäksi popsimalla heidän lihaansa. Yhtiöt myyvät kuluttajille myös julkkisten sairauksia. Vain yksi huuliherpesinjektio huuleen ja olet askeleen lähempänä ihailemaasi kohdetta.

Sairaudet ja kannibalismi eivät ole pääpointti vaan keino kuvata kulttuuria, joka on fetisoinut ruumiin täysin. Elokuvan ihmiset tekisivät mitä tahansa, jotta pääsisivät lähemmäksi täydellisyyttä ja eroon omista vajavaisuuksistaan.

Elokuvan ilmeisin kritiikki koskee mielikuviin perustuvaa kaupankäyntiä. Paranoia herää elokuvassa siitä, kun tautien käyttäjät eivät voikaan enää tietää, mistä julkkisten saamat trenditaudit ovat lopulta peräisin.

Vyyhti kiristyy, kun yksi tauteja myyvän yhtiön työntekijöistä (Caleb Landry Jones) salakuljettaa kehossaan yhtiön yksinoikeudella myymiä ja patentoimia viruksia pimeille markkinoille. Hän ei kuitenkaan tiedä, että kantamansa julkimo Hannah Geistin (Sarah Gadon) sairaus on kuolemanvakava. Alkaa kilpajuoksu, jossa kuumeisesti selvitetään, mistä ihmeestä tauti on ylipäänsä peräisin ja onko Hannah Geist enää edes elossa.

Antiviralin raflaavin ajatus on velkaa ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardin maailmanloppumaisille ajatuksille todellisuuden hämärtymisestä. Kun ennen julkkiksilla haettiin vauhtia muiden hyödykkeiden kuten autojen tai elintarvikkeiden myyntiin, Antiviralissa julkkiksista on tullut kulutuksen kohde tai oikeastaan heidän kopioista, kopioiden kopioista ja kopioiden kopioiden kopioista. Lopulta on vaikea tietää, mitä edes kulutetaan.

Elokuvassa kuuluisuudet eivät ole ihmisiä vaan sosiaalisia ja kulttuurillisia koosteita. Antiviralissa fanien täydellisyyden palvonta perustuu lyhyisiin, jatkuvasti toistuviin videopätkiin, joilla ei ole mitään sisältöä eikä merkitystä. Täydellisyyden tavoittelusta on tullut itsetarkoitus, sillä ei ole sisältöä.

On jotenkin kuvaavaa, että elokuvassa joka kuvaa ihmisen katoamista, on kaikki sairaalloisen kliinistä. Interiöörit ovat avaria, ja huoneista on desinfioitu kaikki ylimääräinen. Elämän värit ovat kadonneet liki olemattomiin. Ihmisyydestä on tullut katoava varjo täydellisyyden etsinnässä.

Elokuva menee ajatusleikissään niin pitkälle kuin voi ja muuttuu jännitysnäytelmästä nistikertomukseksi, jossa viimeistä annostaan etsivä alentuu kipeisiin tekoihin. Tämänlainen liioittelu on tuttua David Cronenbergin elokuvista ja hänen poikansa ei jää mittelössä kakkoseksi. Hän on todella sisäistänyt isäukkonsa opit kuinka loihtia ällöttävyyksiä.

Moitetta elokuvalle on annettava siitä, että inhottavuuksistaan huolimatta paranoiakertomus harhailee välillä päämäärättömyydessään sinne tänne. Tiiviimminkin tarinan olisi voinut kertoa.