Terapiaa tunisialaisittain kotikatsomo

Nuori Selma (Golshifteh Farahani) palaa Pariisin vuosien jälkeen suurin piirtein valmiina psykoterapeuttina kotiseudulle Tunisiin, Freudin kuva kainalossa. Hän perustaa vain hiukan laittomasti praktiikan sukulaistensa kattoterassille alkaen sopeutua maahan ja sopeuttaa tunisialaisia länsimaiseen terapiakäsitykseen. Sohvalle istahtaa varautunutta potilasta toisensa perään, ja vähitellen alkaa avautuminen, kunnon psykoanalyytikon tavoin hiljaa ja ilmeettömänä pysyttelevälle terapeutille. Orastavaa romantiikkaakin on luvassa.

Tunisialaisella elokuvalla on vahvat perinteet ja naisohjaajiakin löytyy, kuten tänä vuonna kuollut Moufida Tlatli, jonka elokuvat Palatsin hiljaisuus (1994) ja Miesten vuodenaika (2000) on nähty myös Suomessa. Terapiaa tunisialaisittain -elokuvan ohjaaja Manele Labidi on kuitenkin ranskalainen ja tämä on hänen ensimmäinen pitkä ohjauksensa.

Elokuva käsittelee tunisialaista yhteiskuntaa periaatteessa modernisti ja Ranskasta tulleen eurooppalaistuneen naisen ennakkoluuloja pyritään ravistelemaan. Välimeren auringossa ei pelkästään paistatella idyllisesti vaan yhteiskunnan ongelmakohtia sivutaan erityisesti terapiapotilaiden kautta. Kovin syvälle mihinkään teemaan ei kuitenkaan paneuduta, verrattuna esimerkiksi Tlatlin elokuviin, jotka ovat aivan toisella tasolla riipaisevissa kohtaloissa ja yhteiskunnan sisältä tulevassa kuvauksessa.

Viime kädessä tuntuu, että niin ohjaaja, päähenkilö kuin katsojakin jäävät ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi. Etäisyyden tunnetta Selman kohdalla vahvistaa, että rooliin on valittu iranilainen Farahani, joka on toki hurmaava näyttelijä (muun muassa Jim Jarmuschin Patersonissa, 2016). Mutta miksi ihmeessä Tunisiaa jo nimessään korostavaan elokuvaan on valittu näyttelijä, joka lähteiden mukaan osaa vain auttavasti arabiaa? Ehkä kansainvälisen tähtikarisman vuoksi. Elokuvan rytmi lisäksi heittelee ja koherentin kokonaisuuden sijaan välillä tuntee katsovansa erillisiä yhteenliimattuja kohtauksia. Parempi sitominen olisi tehnyt kokemuksesta mukaansatempaavamman. Menisikö ohjaajan kokemattomuuden piikkiin?

Terapiaa tunisialaisittain on kokonaisuutena sympaattinen pikkuelokuva, jolla on hyvä sydän. Se pyrkii poistamaan stigmaa mielenterveyden ongelmilta ja näyttämään sukupuolen ilmaisun variaatiota arabialaisessa kontekstissa – ja toisaalta tuomaan Pohjois-Afrikkaa lähelle. Se ei kuitenkaan onnistu tuomaan näihin aiheisiin kovin tuoretta tai syvällistä näkökulmaa tai käsittelytapaa. Lisäksi tietynlainen alleviivaavuus synnyttää tunteen, että elokuva on tehty enemmän eksotiikan nälkään eurooppalaisille kuin vaikkapa Tunisian markkinoille. Joskus toki sekin riittää pikaiseen illan piristykseen.