Terapiaa tunisialaisittain valkokangas

Terapiaa tunisialaisittain on sydämellinen ja nokkela draamakomedia tavallisten ihmisten elämästä maassa, joka on kokenut suuria mullistuksia ja jonka tulevaisuus on yhä epävarma. Elokuva on ohjaaja Manele Labidin ensimmäinen kokopitkä ja se voitti Venetsian elokuvajuhlilla 2019 yleisöpalkinnon.

Kulttuurieroihin, perhesuhteisiin ja yhteiskuntaan liittyviä teemoja käsitellään päähenkilö Selman (Golshifteh Farahani) Tunisiin perustaman terapiavastaanoton kautta. Selma on ranskalaistunut psykoanalyytikko, joka mitä ilmeisimmin osaa hommansa, koska pian hänelle uskoutuvia asiakkaita on jonoksi asti. Vastaanoton tulevaisuus joutuu kuitenkin uhatuksi sen juuttuessa byrokratian rattaisiin.

Itsenäisen, mutta epävarman Selman hahmosta jää puuttumaan tarvittavaa syvyyttä, mutta Farahanin ilmeikäs tulkinta osin korvaa tämän. Värikkäät sivuhahmot ovat huolella rakennettuja, vaikka nojaavatkin vahvasti stereotypioihin arabeista. Kauneussalongin pitäjä Baya (Feryel Chammari) hurmaa teatraalisuudellaan, kun taas kapinoiva teini Olfa (Aïcha Ben Miled) kuvastaa täydellisesti nuoruuden universaaleja vaikeuksia, kuten vanhempien kanssa riitelyä ja tulevaisuuden suunnittelun aiheuttamaa ahdistusta.

Kerronta käyttää huumoria apunaan kuvatessaan Tunisian todellisuutta, jossa vallankumoukset, korruptio ja hallinnollinen epävakaus ovat olleet arkipäivää. Selman käydessä yhden naisen taistoon byrokratian rattaita vastaan, hänen kohtaamisensa omalaatuisten virkamiesten kanssa ovat elokuvan hauskinta antia. Terapiaa tunisialaisittain ei tartu yhteiskunnallisiin ongelmiin kriittisellä otteella, vaan pysyy lajityypilleen uskollisena.

Tunisiassa islaminusko nähdään yleisesti yksilön ja hänen jumalansa välisenä asiana, vaikka se onkin valtionuskonto ja tiiviisti osana kulttuuria. Islamin monitulkintaisuus kulttuurisessa muutostilassa tulee ilmi myös Selman vastaanotolla. Imaami tunnustaa, että hänet potkittiin ulos moskeijasta, koska hän ei uusimman muodin mukaan kasvattanut partaa eikä siten sopinut vallitsevaan näkemykseen uskonoppineesta.

Vaikka Terapiaa tunisialaisittain kertoo psykoterapeutin vastaanoton edesottamuksista, ei sanaa mielenterveysongelma mainita kertaakaan. Selma luonnehtii terapiaa ”matkana itseen” josta ”saa mukaan palasia itsestään”. Se tuntuu raikkaalta ja terapiassa käymistä normalisoivalta. Meillä kaikilla on omat huolemme ja murheemme, mutta kuten Tunisin asukkaat elokuvassa, emme välttämättä halua myöntää tarvitsevamme apua.

Elokuvan avarakatseisuudesta kertoo myös se, että yksi hahmoista on mahdollista tulkita transnaiseksi. Täysin ongelmatonta ei teeman käsittely ole, koska elokuvan lopussa hahmo esitetään mieheksi tunnistettavana ja ”ongelmastaan” yli päässeenä. Silti jo transihmisten olemassaolon noteeraaminen verrattain vanhoillisen arabimaan kontekstissa, jossa suhteet samaa sukupuolta olevien välillä on kriminalisoitu, on merkki mahdollisuudesta asenteiden muutokseen.

Terapiaa tunisialaisittain tarjoaa silotellun, mutta ilahduttavan vilkaisun tunisialaisten arkeen vajaa kymmenen vuotta arabikevään jälkeen. Puolentoista tunnin elokuva antaa katsojalleen hyvää mieltä loppupäiväksi. Kun salissa valot taas syttyvät, on päällimmäisenä ajatus siitä, että elämä voi tuntua kaoottiselta, mutta kaikki järjestyy kyllä.