Sissy kotikatsomo

Australialaiselokuva Sissy (2022) herättää ennakkoon mielenkiintoa. Kauhukomediaksi luokiteltu elokuva on kerännyt festivaaleilla kiitosta ja kiusaamisen seurauksia käsittelevä teema lupailee jotain sanottavaakin. Somevaikuttajana suosittu Cecilia törmää lapsuudenystäväänsä, joka kutsuu hänet polttareiden viettoon vanhan kaveriporukan kanssa. Kaveriporukassa Sissyna tunnettu Cecilia ei tunne enää yhteenkuuluvuutta menneiden tapahtumien takia.

Tunnetusti moni kakku on päältä kaunis ja niin edelleen, mikä pätee sangen osuvasti Sissyyn. Rehellisyyden nimissä on toki todettava, että kauhua liiaksikin katsonut keski-ikäinen ei lukeudu nuorille aikuisille suunnatun kauhuilun kohderyhmään. Kohderyhmäajattelussa kyse on kuitenkin enemmän tuotantoportaan tuottolaskelmista kuin elokuvallisen onnistumisen määrittelystä. Kohderyhmätoimivuudella voidaan selittää menestystä, mutta elokuvallisesti huonosta teoksesta ei saa hyvää kohderyhmätoimivuuteen vetoamalla.

Sissy voi jonkun mielestä olla jännä ja pelottavakin, mutta elokuvallisesti se ei ole toimiva epätasapainoisen rakenteensa ja jännitteettömyytensä takia. Rakenteen epätasapainosta kertoo karua kieltä jo se, että reilun puolentoistatunnin elokuvassa alkaa tapahtua vasta 50 minuutin jälkeen, kun kaveriporukka vihdoin saadaan maalaismaisemaan polttareiden viettoon. Elokuvan kestosta käytetään kaksikolmannesta epämääräiseen alustukseen, jolla ei lopun tapahtumien kannalta ole paljoakaan merkitystä.

Pitkän alustuksen aikana henkilöhahmoistakaan ei saada mielenkiintoisia. Kaikki hahmot pääosa-Sissyä myöten jäävät yhdentekeviksi, eikä heidän tekemisistään ja kohtaloistaan vaivaudu välittämään. Ja se on jännitteen sekä katsomisintensiteetin kannalta huono asia. Vanhat teini-slasheritkin omaavat vielä lukuisten katsomiskertojen jälkeen enemmän jännitettävää kuin tyhjänjauhamisen kehää kiertävä Sissy. Loppupuolen muutamat väkivallanteot eivät kokonaisuutta pelasta, päinvastoin vakavaan pohjateemaan suhteutettuna humoristisiksi tarkoitetut kohtaukset näyttäytyvät enemmänkin mauttomina kuin hauskoina.

Nuoremman polven ohjaajakaksikon elokuvassa ei ole sanottavammin mitään innovatiivista. Rakennelman palaset on poimittu menneistä teoksista ja ehostettu nykypäivään sopiviksi. Tässä ei sinänsä ole ongelmaa, koska kulttuuri on kumulatiivista eli uusi kerros rakentuu aina edellisten päälle. Vanhasta otetaan vaikutteita tietoisesti tai tiedostamatta, minkä pohjalta luodaan jotain uutta.

Sissystä uupuu tämä ”uusi”. Some-maailma ei yksistään riitä uudeksi, varsinkaan kun se on ripoteltu lähinnä kimalteeksi ydinteemalle, joka käsittelee kiusaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen seurauksia. Teema on mitä vakavin, mutta sitä on kauhun saralla käsitelty sen verran vakuuttavasti aina Carriesta (1976) lähtien, että Sissy vaikuttaa aihekäsittelyssään kevyeltä hölynpölyltä. Ylipäätään näin vakavan teeman nivominen osaksi komediallisen sävyn tavoittelua vailla mustan huumorin synkkyyttä tai satiirin terävyyttä on tyylillisesti kummallinen ratkaisu, jonka voi hyvin nähdä jopa mauttomana.

Monissa nykykauhun teoksissa henkilöhahmot jäävät silmiinpistävän merkityksettömiksi. Paperinohuet hahmot ovat sätkytteleviä nukkeja, joiden emotionaalinen tyhjyys estää minkäänlaisen samaistumisen tai myötäelämisen. Inhimillisyys, jota aikanaan oli jopa kauhuelokuvien tappajahahmoissa, on kadonnut jonnekin. Elokuvien sanotaan heijastavan maailma, jossa elämme. Kylmäävä ajatus, jos nykyihmiset ovat Sissy-elokuvan hahmojen kaltaisia inhimillisen minänsä kadottaneita omaa erityisyyttään korostavia ulkokuoria. Kenties menneet tieteisdystopiat ihmisten kaappaamisesta ovat toteutuneet. Tosin sillä erotuksella, että ulkoavaruuden olentojen ja tekoälyn sijaan ihmismieliä ohjaavat netti- ja somekorporaatiot. Siinäpä tylsä dystopia.